Kuukauden kokoelmateos

Jaakko Heikkinen: Tanssi III, 2003, akvarelli

Jaakko Heikkinen (s.1969) on suomussalmelainen kuvataiteilija. Hän valmistui Turun Taideakatemiasta vuonna 2003. Lopputyönäyttelyssään Heikkinen palasi silloin muutaman kesän takaisiin valokuviin kesänvietostaan syrjäisellä pientilalla Kainuussa ja yhdisti hetkittäin raskaisiinkin aiheisiin kepeän akvarellin ja omat muistot hetkistä luoden kuviin uudenlaista syvyyttä.

Lopputyönäyttelynsä jälkeen Heikkinen on jatkanut maalaamalla värikkäitä ja suurikokoisia akvarelleja, joihin hän kuvaa usein tapaamiaan tavallisia suomalaisia ihmisiä. Maalausten lähtökohtana on usein valokuva, joka maalausprosessin aikana yhdistyy Heikkisen omaan muistoon valokuvan tilanteesta. Hän ei kaunistele ihmistä tai teostensa aiheita vaan korostaa ekspressiivisellä viivallaan ilmettä ja eleitä pyrkimyksenään saada muistoon liittyvä tunne välitetyksi.

Kesäkuun kokoelmateoksen valitsijaksi Kajaanin taidemuseo kutsui Kainuun jätehuollon kuntayhtymän Ekokympin neuvojan ja ympäristökasvattajan Anu Koskelan.

Valitsemaansa teosta Anu kuvaili ajatuksia herättäväksi ja se toi mieleen monta kysymystä, mitä eri yksityiskohdat tarkoittavat ja mitä merkityksiä taiteilija on teokselleen antanut. Toisaalta teos hymyilytti ja toi hyvää mieltä sekä viittauksen kaikille tuttuun cha cha chahan vieden ajatukset tanssin sävelmiin. Etualalla olevan henkilön käsissäkin voi aistia tanssinomaista liikettä.

Teoksen henkilöt ovat Anun mielestä turvallisesti kotioloissa, missä jokainen voi olla vapaasti juuri sellainen kuin on ja sitä mitä haluaa. Teoksesta kumpuaa vahvasti tunne olemisen vapaudesta ja ilosta; kumpikin henkilöhahmoista hymyilee vapautuneesti ja heillä on selvästi hauskaa. Teoksen leikkimielisyys ja vallattomuus sekä hulluttelu puhuttelivat Anua. Ehkä kyseessä on vanhempi pariskunta, joka uskaltaa jo hieman hullutellakin.

Onko teoksessa myös hieman sukupuolirooleilla leikkimistä? Ainakin teoksesta löytyvät Anun mielestä kaikki sateenkaaren värit.

Pirkko Lepistö: Maaliskuu, 1985, öljy kankaalle

Taidemaalari Pirkko Lepistö syntyi Hiekkaharjussa vuonna 1922 työläisperheeseen. Lepistö haaveili jo nuorena taitelijanurasta, mutta se ei ollut perheen mielestä paras mahdollinen vaihtoehto. Lepistö opiskelikin talouskoulussa, jonka päättökokeesta hän kuitenkin pakeni, ja pääsi 16-vuotiaana Taideteolliseen Keskuskouluun. Sieltä hän jatkoi Taideakatemiaan, josta hän valmistui vuonna 1945.

1960-luvulla Lepistöstä tuli Suomen tunnetuimpia naivisteja, vaikkakin hän omasta mielestään oli maalatessaan realisti.  Vuonna 1972 hän sai valtion taidepalkinnon.

Pirkko Lepistön taiteessa on herkkyyttä, hyvää väritajua ja maalauksellisuutta. Hänen teoksiaan on pidetty intiimeinä ja runollisina, mutta myös määrätietoisina ja häivähdyksenomaisesti mystisinäkin.  Pirkko Lepistö kuvasi paljon kotiaan ympäröivää luontoa eri vuodenaikoina ja eri valaistuksissa. Mieluisin aika hänelle oli alkukevät, jolloin lumi alkoi sulaa ja maassa näkyi pälviä. Alkukevään luonnosta Lepistö löysi toivoa, puhkeavia värejä ja jonkinlaista tyyneyttä ennen suurta räjähdystä.

Tammikuun kokoelmateoksen valitsijaksi Kajaanin taidemuseo kutsui Kajaanin vammaisneuvoston puheenjohtajan Kaija Patrosen.

Luonto on tärkeä elementti Kaija Patroselle ja sen takia kokoelmateosten joukosta valikoitu vahvasti luontoon viittaava teos, joka kuvaa hienosti yhtä neljästä vuodenajasta, talvea. Teoksessa puiden takaa häämöttävä virtaava joki toi Kaijalle mieleen virran, joka kulkee eteenpäin eikä pysähdy koskaan. Tämä muistuttaakin siitä, että myöskään elämässä ei pidä pysähtyä, vaan mennä virran ja ajan mukana.

Teoksen etualan suuret puut puolestaan suojelevat pieniä kasvustoja, aivan kuten elämässäkin isommat suojelevat pienempiä ja antavat juurillaan voimaa. Toisaalta Kaijan mielestä teoksessa tulevat hienosti esille myös varjot, jotka kevään mukanaan tuoma valo kuitenkin peittää hiljalleen allensa. Teoksen kuulas, kirkas taivas tuo mukanaan tunteen tulevasta valoisasta kesästä. Lisäksi Kaijaa miellytti teoksen maisema, joka tuo vahvasti mieleen kotoiset kainuulaiset keväthanget.

Hanna Varis: Yö joella, 1994, etsaus, akvatinta, telaus

Hanna Varis on vuonna 1959 Kuusankoskella syntynyt ja nykyisin Turussa asuva ja työskentelevä taidegraafikko ja -maalari. Hän valmistui Taiteen maisteriksi vuonna 1990 Taideteollisesta korkeakoulusta ja teki vuosien 2006–2010 aikana jatko-opintoja Åbo Akademin tieteen, taiteen ja liiketalouden yhdistävässä kansainvälisessä NUROPE hankkeessa.

Hanna Varis tekee pääosin metalligrafiikkaa, mutta myös maalaa ja työskentelee teemallisesti luotujen kollaasien ja tilateosmaisten kokonaisuuksien parissa. Teoksissa korostuvat tietoisesti valittu positiivinen näkökulma ja elämän myönteisyys sekä tarinallisuus ja värikkyys, joskus myös mystiset ja mytologiset teemat. Tunteen voima ja tarinoiden mahti ovat useita ulottuvuuksia sisältävissä teoksissa vahvasti läsnä.

Variksen teosten lähtökohtana on usein tunnetila, joka koskettaa, ja erilaiset värit ja pintamateriaalit synnyttävät teoksiin uusia maailmoja. Varis ei mieti teoksia tehdessään taiteen valtavirtoja, vaan hän antaa teostensa muotoutua juuri sellaisiksi kuin ne luonnollisesti tulevat. Varis onkin tutkimusmatkailija ajassa sekä seikkaileva esteetikko.

Helmikuun kokoelmateoksen valitsijaksi Kajaanin taidemuseo kutsui Kainuun Museon näyttelyamanuenssi Emmi Haaraojan.

Teoksen valintaa ohjasivat kauniit ja puhuttelevat värit sekä teoksen ihana kesäinen tunnelma. Emmin mielessä siintävätkin jo tulevat kauniit kesäpäivät ja -illat. Toisaalta teoksessa esillä oleva vesielementti vetää vahvasti Emmiä puoleensa. Hän on joskus itsekin uinut joessa öiseen aikaan ja tämä teos tuo mieleen muistot tuosta kesäisestä yöstä ja loppukesän elokuisesta yöuinnista. Lisäksi joet ovat Emmille elämässä tärkeitä, sillä hän on kotoisin Oulaisista Pyhäjoen varrelta, asuu Oulussa Oulujoen äärellä ja työskentelee Kajaanissa Kajaaninjoen kupeessa. Elämä on siis vahvasti kietoutunut jokiympäristöihin.

Erkki Kannosto: Tanssi, pronssiveistos, 1981

Kuvanveistäjä Erkki Kannoston (s. 1945) teosten keskiössä ovat aina ihmiset, jotka taiteilijan omien sanojen mukaan ”liikkuvat ja käyvät kepeästi”. Kepeys ja humoristisuus olivat tyypillisiä piirteitä Kannoston varhaisissa 1960-luvun akryylitöissä. 1970-luvulla hän siirtyi poptaiteesta vakavahenkiseen realismiin, jolloin hän käytti materiaalina pääasiassa pronssia. Kannoston tunnetuin teos tuolta kaudelta on Punavankien muistomerkki  Lahden Fellmaninpuistossa vuodelta 1978. 1990-luvun tuotannossaan Kannosto kehitti romuraudan käsittelytekniikkaa, jonka tavoitteena oli pyrkiä mahdollisimman lähelle piirtäen tehtyä veistosluonnosta, luomaan ikään kuin kolmiulotteinen piirustus. Kannosto etsii jatkuvasti uusia tapoja ja materiaaleja pitääkseen tekemisensä tuoreena. Uudet ideat syntyvät taiteilijan oman kertoman mukaan puutarhaa hoitaessa.

Syyskuun kokoelmateoksen valitsijoiksi kutsuimme Eläkeläisten Tanssivat Kahvit taidemuseon naapurista Routa Companysta. Tanssivat kahvit -työpajoja ohjaa tanssitaiteilija Satu Rinnetmäki.

Paikalle saapuneet työpajan osallistujat valitsivat perusteellisen pohdinnan jälkeen syyskuun kokoelmateokseksi Erkki Kannoston pronssiveistoksen Tanssi. Teoksessa viehättivät sen juureva ja elämää nähnyt ulkomuoto, sekä selkeä liike. ”Tanssija on yhteydessä ympäröivään maailmaan ja ihmisiin, ja sen käsi on kohti kontaktia”, analysoi yksi ryhmän jäsen. Lisäksi kokeneet tanssijat ihailivat tanssivan hahmon kykyä pysyä pystyssä yhdellä jalalla, tasapainoaisti kun tuppaa iän myötä vähän heikkenemään.

Kaarlo Mikkonen: Paleleva, 1978, pronssi

Kajaanilaisen Kaarlo Mikkosen (1920-2001) tuotannolle on tyypillistä pelkistetty, hiljainen ja koristeellisuudesta riisuttu ilmaisu. Odotus, epätoivo, pelko tai yksinäisyys ovat materialisoituneet ihmishahmoiksi hänen pronssi- ja vuolukiviveistoksissaan. Veistosten muoto on sulkeutunut. Hahmot ovat keskittyneet omaan tunnetilaansa tai vain pysähtyneet, jättäytyneet hetkeksi ajan virran ulkopuolelle. Taiteilija kuvasi alakuloon taipuvaisissa hahmoissaan myötätuntonsa pientä ihmistä kohtaan.

Vuonna 2001 Mikkonen teki merkittävän lahjoituksen Kajaanin taidemuseolle. Lahjoitus sisälsi 70 teosta usealta vuosikymmeneltä ja edustaa hänen tuotantonsa keskeisimpiä alueita.

Otanmäen koulun 7. ja 8. luokka vierailivat ensimmäistä kertaa koulun puitteissa taidemuseolla. Ulla Harjun ja Teijo Määttäsen näyttelyyn tutustumisen lisäksi nuoret saivat valita vuoden 2022 ensimmäisen kokoelmateoksen. Oulun Toripolliisista monille tutuksi tulleen kuvanveistäjän Kaarlo Mikkosen Paleleva keräsi suoranaisen äänten vyöryn. Talviseen vuodenaikaan istuva pienoisveistos viehätti koululaisia maanläheisyydellään ja ymmärrettävyydellään. Pojan karvahattu herätti myös ihastusta.

Frans Toikkanen: Vilu, mezzotinto, 1980

Taidegraafikko Frans Toikkanen (1926–2008) oli kotoisin Saarijärven Hoikankylältä. Hänen opiskellessaan Suomen Taideakatemiassa (1958–1961) Tuulikki Pietilä opasti häntä mezzotintotekniikassa. Näin syntyivät ensimmäiset kissateokset, joista Toikkanen tuli tunnetuksi niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Kissa-aiheisia teoksia oli esillä mm. Firenzen grafiikan biennaalissa vuonna 1972. Mezzotintotekniikalla toteutetut kissat ovat humoristisia luonnetutkielmia ja ne peilaavat ihmisen erilaisia tunnetiloja.

Helmi-maaliskuun kuukauden taideteoksen valitsivat Silmun leikki- ja kulttuuritoiminnasta vastaavat varhaiskasvatuksen opettajat Elina Kilpeläinen ja Kati Tuulenkari. He perustelevat valintaansa näin:

”Eläinkuvien katseleminen herättää meissä ilontunteita ja rakkausaaltoja. Muistamme ne uskolliset eläinystävät, jotka elävät kanssamme, ja ne, jotka kulkevat jo pilvipoluilla.

Kuinka rauhallisesti kissa taideteoksessa makoileekin! Tyytyväisenä itseensä ja olemiseensa.

Vilu on laittanut kissan käpertymään kerälle. Se on muovannut itsestään pyöreän kehdon, jonka sisällä lämpö kasvaa ja kiertää laidasta laitaan, kissankarvasta toiseen.

Huurteinen talvi ja tuulen ulina on välillä liikaa kissalle. Kylmä pakottaa sen sisälle kodin lämpöiseen syliin. Keväämmällä odottavat tassuttelijaa pellonpientareen hiiriapajat ja kotikujien tuoksut. Mutta nyt on hetki levätä. Kuunnella tulen ritinää puu-uunissa ja kurkistella silmänurkista kipinöiden hypähtelyä.

Ajan mittaajana toimii sydämen säännöllinen syke ja päivänvalon siirtyminen nurkasta toiseen. Se nukkuu vielä karvanverran, ehkä enemmän…”

Outi Heiskanen: Tanssi, 1983, etsaus

Taidegraafikko, performanssitaiteilija, akateemikko Outi Heiskanen (s. 1937 Mikkelissä) tunnetaan ihmisiä, eläimiä ja taruolentoja kuvaavista pienikokoisista metalligrafiikan töistä, joista on kasvanut kokonainen perhe ja heimo, pensastuulikansa. Heiskanen on kehittänyt tekniikkaa, jossa hän luo uusia uniikkeja teoksia käyttämällä uudestaan vanhoja laattoja, yhdistellen kuvaan osia eri painolaatoilta.

Heiskanen kuuluu Bellinin Akatemian ja Record Singers -taitelijaryhmien ydinjoukkoon, jotka järjestivät poikkitaiteellisia happeningeja, performansseja ja teatraalisia laulutuokioita erityisesti 1970-80-luvuilla. Hän toimi vuosina 1992–1994 Kuvataideakatemian grafiikan linjan professorina, ja oppilaitoksen rehtorina 1994–1995. Vuonna 2004 tasavallan presidentti Tarja Halonen myönsi Heiskaselle akateemikon arvonimen.

Joulu- ja tammikuun kokoelmateokset valitsi monipuolinen muusikko, viulu- ja barokkiviulutaiteilija, laulaja, Kaukametsän kamariorkesterin konserttimestari, Kainuun musiikkiopiston viulunsoiton lehtori, sekä Barokki soi -festivaalin taiteellinen johtaja Minna Tuhkala.

Tuhkala ihastui Veikko Hirvimäen Ihmisen haju -veistokseen heti ensisilmäyksellä. Veistoksessa viehätti sen ilmeikkyys, asento ja olemus, jossa on sekä eläimen että ihmisen piirteitä. Koiranomistajana Tuhkala kertoo myös hyvin ymmärtävänsä ajatuksen ”ihmisen hajusta”. Lisäksi teoksen tärkeä ekologinen sanoma ihmisen toiminnan vaikutuksista ilman ja koko luonnon saastumiseen vetosi muusikkoon.

Tuhkala oli niin innostunut saamastaan ”kunniatehtävästä”, kuten hän itse valitsijan roolinsa koki, että hän sai mahdollisuuden valita toisenkin itseään puhuttelevan teoksen, Outi Heiskasen ilmavan kepeän, onnellista olotilaa huokuvan Tanssin.

Veikko Hirvimäki: Ihmisen haju I, 2000, pronssi

Vihreän herätyksen 2000-luvulla kokenut kuvanveistäjä Veikko Hirvimäki puhuu luonnon puolesta niin teostensa aiheiden kuin materiaalivalintojen kautta; taiteilija käyttää nykyään teostensa raaka-aineena pääsääntöisesti puuta ja kiveä. Hirvimäen ekologiset pohdinnat ovat hätkähdyttävän ajankohtaisia. Susi kaasunaamarissa on kuin suora kommentti nykyiseen korona-aikaamme, ennustus, joka toteutui 20 vuotta myöhemmin.

Petäjävedellä vuonna 1941 syntynyt Veikko Hirvimäki aloitti kuvataiteilijan uransa taidemaalarina, mutta siirtyi 1980-luvulla kuvanveistäjäksi. Hän tuli suomalaisten tietoisuuteen 1980-90-lukujen julkisilla veistoksillaan, joista tunnetuin on Mika Waltarin muistomerkki Kuningasajatus Helsingissä. Hirvimäki on asunut ja työskennellyt 1990-luvulta lähtien Sveitsin Ballaiques’ssa.

Joulu- ja tammikuun kokoelmateokset valitsi monipuolinen muusikko, viulu- ja barokkiviulutaiteilija, laulaja, Kaukametsän kamariorkesterin konserttimestari, Kainuun musiikkiopiston viulunsoiton lehtori, sekä Barokki soi -festivaalin taiteellinen johtaja Minna Tuhkala.

Tuhkala ihastui Veikko Hirvimäen Ihmisen haju -veistokseen heti ensisilmäyksellä. Veistoksessa viehätti sen ilmeikkyys, asento ja olemus, jossa on sekä eläimen että ihmisen piirteitä. Koiranomistajana Tuhkala kertoo myös hyvin ymmärtävänsä ajatuksen ”ihmisen hajusta”. Lisäksi teoksen tärkeä ekologinen sanoma ihmisen toiminnan vaikutuksista ilman ja koko luonnon saastumiseen vetosi muusikkoon.

Tuhkala oli niin innostunut saamastaan ”kunniatehtävästä”, kuten hän itse valitsijan roolinsa koki, että hän sai mahdollisuuden valita toisenkin itseään puhuttelevan teoksen, Outi Heiskasen ilmavan kepeän, onnellista olotilaa huokuvan Tanssin.

Kari Huhtamo
Seisova figuuri, 1981, teräsveistos

Kari Huhtamo (s.1943) tunnetaan parhaiten kuvanveistäjänä, jonka pääasiallinen materiaali on ollut 1970-luvulta alkaen ruostumaton, haponkestävä teräs. Huhtamon ensimmäinen huomattava julkinen veistos oli Rovaniemellä sijaitseva Lapin jälleenrakentamisen monumentti vuodelta 1977. Veistosten, mitalien ja muotokuvien lisäksi hänen tuotantonsa käsittää litografioita, serigrafioita ja tekstiiliteoksia. Huhtamon grafiikassa toistuvat veistosten pelkistetyt, sulavat muodot ja viivat hienostunein väriyhdistelmin toteutettuina. Niiden leikkisyys ja liike tuovat mieleen Alexander Calderin värikkäät mobilet.

Kajaanin lyseon 8 D -luokka valitsi kesäkuun kokoelmateoksen Taidetestaajat-vierailunsa yhteydessä. Tiukka äänestystulos johti tasapeliin Kari Huhtamon ja Riitta Uusitalon teosten välillä. Kari Huhtamon teräsveistos Seisova figuuri (1981) oli oppilaiden mielestä todella hieno. Perusteluissa sanottiin muun muassa: siinä on omanlaistaan mystisyyttä, kaikilla on siitä oma käsitys.

Kaija-Riitta Iivonen:
Monumentin tekijät, 1983, keramiikkaveistos

Porvoolainen kuvanveistäjä ja keraamikko Kaija-Riitta Iivonen (s. 1942) on naivistina tunnettu, arjen tapahtumia humoristisesti kuvaava satiirikko. Alun perin graafikoksi opiskellut Iivonen valmistui Taideteollisen oppilaitoksen graafiselta osastolta vuonna 1967. Hän opiskeli grafiikan ohella kuvanveistoa muun muassa Heikki Häiväojan johdolla. Muotoilija Kaj Franckin pyynnöstä Iivonen meni työskentelemään Arabian tehtaille vuonna 1971 ja perehtyi siellä saveen taideteosten ja esineiden materiaalina. Monet Iivosen teokset ovat pieniä veistoksia, mutta hän on koonnut näyttelyihin niistä myös kokonaisia tilateoksia, joissa on kymmeniä tai jopa satoja yksittäisiä töitä.

Maaliskuun kokoelmateoksen valitsi Kainuun Kuriiri Oy:n toimitusjohtaja Ville-Pekka Tikkanen, joka on työnsä ohessa päässyt tutustumaan taidemuseon kokoelmateoksiin tarjotessaan kuljetus- ja kantopalveluja teosten siirtojen yhteydessä.

Kaija-Riitta Iivosen Monumentin rakentajat kolahti Tikkaseen heti. Veistoksessa viehättivät sen lapsenmielisyys ja iloinen tunnelma. Lisäksi teos on sellainen, josta oma tytär Aava saattaisi tykätä.

Markku Keränen
Toinen kesä III, 1981, tempera kankaalle

Taidemaalari Markku Keränen (s. 1945) löi itsensä läpi 1970-luvulla maalauksilla, jotka käsittelevät ihmissuhteita ja ihmisen kaipuuta toisen luo. Tanssista, jonka Keränen maalasi asuessaan Hailuodossa tuli hänen tuotantoonsa eräänlainen kestoaihe. ”Tanssivat parit ovat elämän näyttämöllä, tanssi on elämä ja elämä on tanssia”, on Keränen itse luonnehtinut aihettaan. Hän kertoo ilmaisevansa maailmaansa ihmishahmoilla. Myös Hailuodon esteetön valo, merestä nouseva ja siihen laskeva aurinko hehkuu Keräsen töissä. Vuosikymmenten saatossa figuratiivisuus Keräsen teoksissa on vähentynyt ja ilmaisu on muuttunut alati abstraktimpaan suuntaan, mutta ihminen on silti säilynyt teosten lähtökohtana – samoin Hailuodon valon vaihtuvat vivahteet.

Suomen Saksan-instituutin johtajana kesäkuussa aloittanut Mikko Fritze vieraili Oulussa tutustumassa vuoden 2026 kulttuuripääkaupunkiin ja hankkeessa yhdessä 32 kaupungin ja kunnan kanssa mukana olevaan Kajaaniin. Kajaanissa Fritze pääsi tutustumaan muun muassa taidemuseon kokoelmaan, josta pyysimme häntä valitsemaan syyskuun kokoelmateoksen.

Fritzen ehdoton ykkösvaihtoehto olisi ollut Markku Keräsen maalaus Tanssi vuodelta 1976, mutta valitettavasti se ei kokonsa puolesta mahtunut kokoelmateosten esittelyyn varatulle seinälle. Koska Keräsen ilmaisu puhutteli Fritzeä, hän valitsi taiteilijan Toinen kesä III -maalauksen, jossa häntä viehätti Keräsen kyky vangita kankaalle nuoren parin herkän hapuilevat kosketukset, joissa on sekoitus nuoruuden ja kokemattomuuden kömpelyyttä.

Emma-Irene Kivekäs
Omakuva, 1948, akvarelli ja pastelli paperille

Emma-Irene Kivekäs (1898–1956) oli koulutukseltaan kuvaamataidonopettaja. Hän muutti Kajaaniin 1930-luvun lopulla ja opetti aluksi kuvaamataitoa yhteislyseossa sekä myöhemmin mainospiirustusta kauppaoppilaitoksessa. Kivekäs kuului Ahtelan piiriksi kutsuttuun Kajaanin taidekerhoon, joka aloitti toimintansa vuonna 1934. Hän maalasi herkkiä asetelmia ja lapsimuotokuvia, joiden malleina istuivat monet kaupungin lapset ja nuoret. Tuotannossa voi nähdä Helene Schjerfbeckin värin ja viivan vaikutusta. Taiteilija piti ensimmäisen näyttelynsä Helsingissä vuonna 1928 ja osallistui useisiin valtakunnallisiin yhteisnäyttelyihin 1930–50-luvuilla.

Syyskuussa Kajaanin kaupungin uutena sivistysjohtajana aloittanut Lucina Hänninen kävi tutustumassa taidemuseon näyttelytoimintaan ja kokoelmaan, josta Hänninen sai valita tämänkertaisen kokoelmanoston. Hänninen halusi valita paikallisen naistaiteilijan värimaailmaltaan mielellään mustavalkoisen teoksen. Emma-Irene Kivekkään Omakuva täyttää lähes kaikki ennalta asetetut kriteerit. Teos itsessään puhutteli Hännistä henkilökohtaisista syistä, sillä se muistuttaa kovasti hänen oman mummonsa muotokuvaa, jonka venäläinen sotavanki oli aikoinaan piirtänyt lyijykynällä.

Juhani Linnovaara: Päivänvarjo, 1981, värilitografia ja serigrafia

”Tiedän etten koskaan tule täysoppineeksi. Pitäisi olla ikuisesti lapsi. […] Kun ihmisestä tulee aikuinen, hän kuolee. Niin kauan kun on lapsi ja lapsenmielinen, on täällä oleminen mielekästä.”  (Juhani Linnovaara)

Juhani Linnovaaran (s. 1934) tarkoin siveltimenvedoin maalatut surrealistiset teokset tekivät lähtemättömän vaikutuksen yleisöön ja kriitikoihin jo hänen ensimmäisessä yksityisnäyttelyssään Helsingissä vuonna 1959. Pitkällä urallaan jatkuvasti uudistunut Linnovaara on pystynyt vuosien varrella omaksumaan erilaiset taidesuuntaukset luontevasti omaan kuvalliseen ilmaisuunsa ja tarjonnut ne katsojille satiirin ja huumorin sävyttäminä. Pro Finlandialla ja professorin arvoniemellä palkittu taiteilija on saavuttanut teoksillaan myös huomattavaa kansainvälistä menestystä.

Huhti-toukokuun kokoelmateoksen valitsi Kajaanin kaupungin hallintojohtaja, kaupunginlakimies Tuija Aarnio. Juhani Linnovaaran Päivänvarjo hurmasi Aarnion kertaheitolla raikkaalla värimaailmallaan ja monitulkintaisuudellaan. Onko ihminen Aurinkokuningas vai onko jokin voima murentamassa meitä, tuntuu teos kysyvän. Voimauttavat värit ja teoksen hyväntuulinen humoristisuus tuovat kuitenkin Aarnion mielestä juuri tähän aikaan sopivaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kenties pääsemme vielä joskus lomalle aurinkorannalle, lupailee teoksen päivänvarjo.

Elina Luukanen
Venezia, 1992, etsaus, akvatinta

Maaliskuun alussa 80 vuotta täyttänyt taidegraafikko Elina Luukanen opiskeli arkkitehtuuria ja humanistisia aineita, kunnes työskentely äidin, taiteilija Lea Ignatiuksen assistenttina vei lopullisesti taidegrafiikan maailmaan. Pentti Kaskipuron oppilaana Luukasesta kasvoi persoonallinen taiteilija, jonka tuotantoa on esitelty laajasti niin kotimaassa kuin kansainvälisilläkin areenoilla. Viehtymys arkkitehtuuria ja rakennettua ympäristöä kohtaan näkyy Luukasen tuotannossa, jossa pääosassa ovat erilaiset tilat, talojen portaikot, yksityiset kirjastot, tilasta toiseen johtavat oviaukot ja kerrostaloalueiden takapihat. Luukasen hillitty väriskaala vaihtelee ruskean eri lämpimyysasteista ultramariininsinisen viileyteen.

Kajaanin runoviikon taiteellisena johtajana vuodesta 2018 toiminut näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja Kati Outinen valitsi heinäkuun kokoelmateoksen. Elina Luukasen Venezian hienostunut värimaailma ja taiteilijan rikas viiva, joka vaikuttaa vapaalla kädellä piirretyltä, hurmasivat Outisen. Lisäksi seinän rapistunut kuvio on hienosti toteutettu, ja tyhjät portaat houkuttavat kiipeämään ylös, eteenpäin.

Riitta Uusitalo
Grafiikkaopisto I, 1990, kuvituskuvaoriginaali

Kuvataiteilija Riitta Uusitalo (s. 1960) valmistui taidemaalariksi Kankaanpään taidekoulusta vuonna 1984. Maalausten lisäksi Uusitalo on tehnyt grafiikkaa, sarjakuvia ja lastenkirjoja sekä erilaisia kuvituksia. Hän on myös aktiivisesti opettanut sarjakuvan teoriaa ja käytäntöä, ja hänen sarjakuvansa toimivat havaintoesimerkkeinä lapsille suunnatussa oppikirjassa Grafiikkaopisto I. Taiteilija on palkittu muun muassa Suomen Taideyhdistyksen Dukaattipalkinnolla 1990, Suomen Sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinnolla 1993 ja Lastenkulttuurin Valtionpalkinnolla 2002.

Kajaanin lyseon 8 D -luokka valitsi kesäkuun kokoelmateoksen Taidetestaajat-vierailunsa yhteydessä. Tiukka äänestystulos johti tasapeliin Riitta Uusitalon ja Kari Huhtamon teosten välillä. Riitta Uusitalon kuvituskuvaoriginaali vetosi oppilaisiin huumorillaan.

Pirkko Valo
Odotamme aamuun, 1981, akvarelli paperille

Taidemaalari Pirkko Valo (1943–2009) oli luontoa rakastava mystikko, jonka maalauksissa esineet heräävät henkiin ja eläimet muistuttavat ihmisiä. Valon työt ovat usein pienikokoisia, intiimejä kurkistuksia taiteilijan maailmaan ja tarinoihin. Taiteilijaperheen elämästä, omasta tyttärestä ja ympäröivistä esineistä tuli malleja työskentelyyn. Tuotannossaan hän kuvasi vahvasti naiseutta ja miehen ja naisen välistä suhdetta. Valon taiteellinen tuotanto ajoittui 1970- ja 80-luvuille.

Kajaanin runoviikon taiteellisena johtajana vuodesta 2018 toiminut näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja Kati Outinen valitsi elokuun teokseksi  Pirkko Valon mielikuvitusta kiehtovan Odotamme aamuun. Kati Outinen tulkitsee teosta:

”Kahden valonlähteen valaisemassa kuvassa hirsituvasta avautuu ikkuna ulos kypsään luontoon, jossa on jotain elokuun valoa; valmistaudutaan pimeään vuodenaikaan. Teoksesta huokuu tyytyväisyys, paikkaan asettuminen. Leikkisä eläin voisi olla iloinen villisika, vaikka näyttää koiralta. Tyhjä tuoli eläimen vieressä odottaa istujaa.”