Kaikuja kuun valossa

Taidemaalari, professori Eva Cederström (1909–1995) tunnetaan puoliabstraktisista aiheista, jotka on toteutettu kubistisella tyylillä ja sinisen eri väriskaaloilla. Hänen tuotantonsa koostuu öljymaalauksista, vesiväritöistä, grafiikasta, sekatekniikasta sekä pastelleista. Cederström debytoi vuonna 1938 ja voitti samana vuonna ensimmäisen palkinnon dukaattikilpailussa. Läpimurtonsa hän teki Nuorten näyttelyssä vuonna 1945 Pohjanmerta esittävällä maalauksella. Meri oli keskeinen aihe Cederströmin tuotannossa ja se liittyi hänen kaikkiin elämänvaiheisiinsa alkaen lapsuuden Terijoen maisemista Kustavissa vuodesta 1959 lähtien vietettyihin kesiin.

Cederström opiskeli nuorena viulunsoittoa, mutta valitsi kuitenkin kuvataiteilijan ammatin. Taidekoulutuksensa hän sai Viipurissa Taiteenystävien piirustuskoulussa vuosina 1931–33 ja Helsingissä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1933–38. Tämä lisäksi hän opiskeli vuonna 1951 Pariisissa Académie André Lhotessa ja Académie de la Grande Chaumièressa. Hän opetti Vapaassa taidekoulussa 1947–48 sekä Suomen Taideakatemian koulussa vuosina 1965–74. Cederström sai elämäntyöstään Pro Finlandia -mitalin 1959, Valtion taidepalkinnon 1980 ja professorin arvonimen vuonna 1982.

Ina Colliander (1905-1985) on suomalaisen puupiirrostaiteen uudistaja ja keskeinen edustaja. Hänen taiteellinen läpimurtonsa tapahtui 1950-luvun lopulla, kun oma ateljee mahdollisti työrauhan ja syntyi isojen värillisten enkeleiden sarja. Vuosina 1960 ja 1964 hän edusti Suomea Venetsian biennaalissa.

Collianderin puupiirroksissa näkyi alusta asti spontaani, persoonallinen käsittelytapa ja tekniikkansa hän kehitti itse – ensimmäisten teosten laattoina olivat rantaan ajautuneet puunkappaleet. Ortodoksiksi kääntymisen jälkeen uskonnollinen aines ja ikonitaiteen aiheet alkoivat lisääntyä puupiirroksissa, mutta hän muunteli perinnettä omaperäisesti ja kuvasi usein myös arkielämäänsä, perhettä, äitiyttä ja lapsia sekä näkymiä Italian-matkoiltaan. Matkojen vaikutus näkyy myös Marttyyrisarjan tyylitellyissä teoksissa ja niiden klassisessa ilmaisussa.

Pietarissa syntynyt Ina Behrsen tuli Suomeen 17-vuotiaana vuonna 1923. Opiskeltuaan Taideteollisuuskeskuskoulussa hän täydensi graafisen alan opintojaan myös Münchenissä Maxon-Kallenberger -taidekoulussa vuonna 1930.

Taidemaalari, professori Reino Hietanen (1932–2014) oli perinteinen havaintoon pohjaava maalari, jolle maalauksellisten seikkojen lisäksi olennaista oli vähäeleisinäkin välittyvien havaintojen tunnepohja. Hän vaikutti vahvasti suomalaisella taidekentällä 1950-luvulta lähtien. Hietanen toimi myös opettajana useissa oppilaitoksissa.

Hietanen lähti työskentelyssään liikkeelle usein luonnonaiheista. Hänen vähäeleinen tyylinsä liikkuu esittävän ja abstraktin taiteen rajoilla. Tyypillisiä aiheita Hietasen töissä ovat erilaiset asetelmat, pöydät, kankaat ja luontoaiheet.

Kajaanissa syntynyt kuvanveistäjä Helvi Hyvärinen (1906-1988) oli eläinkuvauksemme omaperäinen uudistaja. Hän opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun kuvanveistoluokassa 1934-1938 opettajanaan Felix Nylund. Hyvärisen tuotanto eteni realistisesta muodosta kohti yhä pelkistyneempää ilmaisua ja abstraktiota. Ensimmäiset teokset olivat pronssiin valettuja eläinlapsia ja taiteellinen läpimurto tapahtui 1950-luvulla, jolloin pronssi vaihtui graniittiin ja teosten koko kasvoi. 1960-luvulla pyrkimys selkeyteen ja yksinkertaisuuteen alkoi hallita tuotantoa: tuolloin syntyivät unenomaiset, salaperäiset marmorilinnut, jotka kertovat kauneuden etsinnästä ja suljetun muodon tavoittelusta.

Tapio Junnon (1940-2006) teosten keskiössä on aina ihminen. Hän kuvaa usein sivullisuutta ja yksi keskeinen aihe on arkipuvussa ja kravatissa esitetty kadunmies, joka häikäistyy voimakkaasta valosta. Pronssiveistosten jännite syntyy, kun kiillotettu pinta kohtaa karhean ja patinoidun, rosoisen vastakohtansa. Kirkas valo ja häikäistyminen ovat hänen tyypillisiä teemojaan. Onnettomuus-sarjan teoksissa kuvataan ihmisen haavoittuvuutta sattuman, luonnon tai teknologian lainalaisuuksien edessä: taiteilija on pysäyttänyt hetken juuri ennen kohtalokasta tapahtumaa. Junno edusti Suomea Venetsian biennaalissa vuonna 1976. Hän opiskeli Suomen Taideakatemian koulussa vuosina 1962-1967.

Lahden taidekoulusta 1976 valmistunut Pentti Meklin (s. 1952) oli keskeinen taiteilija, kun käsite villistä ja rohkeasta kuopiolaisesta kuvataiteesta muotoutui 1980-luvulla. Meklinin ilmaisu on aina perustunut väreihin ja maalaamisen tuottamaan mielihyvän tunteeseen. Sisällöltään hänen taiteensa on selkeän maskuliinista.

Punainen väri on ollut hallitseva Meklinin maalauksissa. 1980-luvulla syntyneiden Lola- ja Tanssijatar-sarjojen punaisessa hehkuvat, miehisen katseen kautta kuvatut, erotisoidut naiset alkoivat vuosikymmenen kuluessa muuttua yhä abstraktimmiksi. Jo ennen 80-luvun puoltaväliä syntyivät ensimmäiset lähes abstraktit Lolat. Naisen hurman ja erotiikan ilo vaihtui tummaan alakuloon 80-luvun puolivälissä, jolloin Meklinin tuotannossa alkoi maisemallisten tummien maalausten kausi, joista pääosa kuuluu Maa-sarjaan. Useimmat niistä ovat Meklinille tyypillisiä pystyjä suorakaiteita, jotka horisontti jakaa keskeltä tai lähes keskeltä. Teokset näyttävät kuvastavan sisäistä murrosta, pohdintaa, ahdistusta ja suruakin. Alakulon lomassa pilkistää myös ilo, ja punainen ja keltainen saavat vallan joissakin Maa-sarjan teoksissa. Näiden maisemien kautta Meklin siirtyi vuosikymmenen lopulla värikkäisiin abstraktin ekspressiivisiin kuviin.

Taidemaalari Olavi Pajulahti (s. 1944) maalaa pääsääntöisesti temperalla. Hänen teoksilleen tyypillistä on värien limittyminen, sekä maiseman ja ihmisen yhteen sulautuminen. Pajulahti tuli 1970-luvulla tunnetuksi mestarillisena arkisen Helsingin kuvaajana. 80-luvulla hän alkoi siirtyä abstraktimman ilmaisun suuntaan maalaamalla pelkistettyjä maisemia, joiden osana oli ihmisen figuuri tai kasvot.

Kuvataiteilija Ulla Rantanen (s.1938) tunnetaan parhaiten suurikokoisista guassimaalauksistaan ja piirustuksistaan, mutta tuotantoon kuuluu myös grafiikkaa ja kirjojen kuvitustöitä. Kajaanin kaupunginkirjastossa sijaitsee Ulla Rantasen seinämaalaus Kulttuurin kuvat vuodelta 1987, jonka luonnokset ovat esillä näyttelyssä. Ulla Rantasen monipuolisessa tuotannossa on kerroksellisuutta ja syvää näkemyksellisyyttä – se on uudistunut vuosikymmenestä toiseen. Hänen väkevä kuvamaailmansa liikkuu lähellä luontoa, sen muotoja ja värejä, valoja ja varjoja. Pitkään uraan kuuluu myös pop-taiteen innoittamia valokuvantarkkoja kuvia esineistä ja yhteiskunnallisia, ajan henkeä kommentoivia kohtauksia kaupunkielämästä. Pitkät Keniassa vietetyt ajanjaksot 1990-luvun lopulta alkaen toivat Rantasen maalauksiin uuden ulottuvuuden: aurinkoiset värit ja kenialaisen arkielämän ihmishahmoineen. Ulla Rantanen opiskeli Suomen Taideakatemian koulussa 1955–59. Hänelle myönnettiin Pro Finlandia -mitali 1985, Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinto 1989 ja Professorin arvonimi 2009. Suomen Taidegraafikot kutsui Ulla Rantasen kunniajäsenekseen vuonna 2010.

Saarijärvellä syntynyt Arvo Siikamäki (s. 1943) oli neljä vuotta kotipitäjänsä suuren pojan, Kain Tapperin oppilaana. Hän opiskeli Taideteollisessa oppilaitoksessa ja asetti töitään esille ensimmäisen kerran 60-luvulla, jolloin taide otti voimakkaasti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Siikamäki tuli tunnetuksi mustanpuhuvista apokalyptisistä näyistä, jotka heijastivat maailman jännittynyttä ja uhanalaista tilaa. Hänen teoksensa, joissa otetaan kantaa ihmisen, luonnon ja vähemmistöjen puolesta, ovat yhä häkellyttävän ajankohtaisia.

Materiaalinaan Siikamäki on käyttänyt patinoitua, uurrettua pronssia sekä alumiinia, myöhemmässä tuotannossa myös kiveä ja marmoria sekä puuta. Hän on siirtynyt ajan myötä yhä abstraktimpaan ilmaisuun. Uusimmat veistokset ovat klassisen kaunislinjaisia ja harmonisia figuureja, joissa pronssin ja kiven ominaisuuksia on käytetty taidokkaasti hyväksi. Hahmot ovat usein viittoihin pukeutuneita tai alastomia, kasvottomia ja kypäräpäisiä naisia tai avaruuden tuntemattomia asukkaita.

Jyväskylässä syntynyt taidemaalari Päivi Sirén (s. 1958) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän opiskeli Kuvataideakatemiassa vuosina 1980-1984 ja valmistui maisteriksi State University of New Yorkista vuonna 1986. Sirénin teoksia on sekä suomalaisissa että ruotsalaisissa taidekokoelmissa. Maalaukset ovat eleettömiä, tyyniä ja pelkistettyjä. Hän kuvaa väriä, viivaa ja valoisuutta.

”Pidän kaiken hitaasta kerrostumisesta, jatkuvan liikkeen lohdullisuudesta. Väristä: väri itsessään on tunteellinen, sen esilletuomiseen en kaipaa plastista muotoa tai ekspressiivistä elettä. Jokaisella värillä on tilansa.” (Päivi Sirén)

Kain Tapper on yksi Suomen merkittävimmistä kuvanveistäjistä. Hän kasvoi Saarijärvellä pienviljelijäperheessä, jonka kaikista veljeksistä tuli eri taiteenalojen ammattilaisia. Tapperin teokset ovat aiheuttaneet useita kohuja suomalaisessa taide-elämässä, mm. Oriveden kirkon alttarireliefi Golgatan kallio (1961-1962) herätti vastustusta, koska oli suomalaisen kirkkotaiteen ensimmäinen abstrakti teos. Seuraavana vuonna puuveistos Surumarssi nostatti kiivaan keskustelun ”Onko kanto taidetta?”.

Tapperin tuotannossa ovat läsnä suomalaisen luonnon keskeiset tunnot ja tunnelmat sekä piirteitä kansantaiteestamme. Niukkaeleisten teosten vaikuttavuus syntyy muodon, pinnan, patinan ja viivan yhteistyöstä. Taiteilijan kuvatessa teoksissaan niiden nimien mukaisesti sumua, pakkasta, tuulta, ukkosta tai kuutamoa, plastiseen muotoon yhdistyy rikas pintastruktuuri ja harkittu patinointi. Tapper on edustanut Suomea Venetsian biennaalissa vuosina 1962 ja 1984, jolloin mukana oli myös näyttelyn teos Kuun valoa.

Ihmisen ja luonnon ristiriitainen suhde, liikakansoitus, nälänhätä, mielipidevankien asema, markkinatalouden valta ja luonnon saastuminen olivat teemoja, joihin kuvanveistäjä, kuvataiteilija Nina Terno (1935–2003) ­otti kantaa teoksissaan. Hevoset, ratsastajat sekä riisuutuvat ja kylpevät hahmot olivat hänen taiteensa keskeisiä aiheita. Terno oli myös taitava pianisti, jolle musiikki oli taiteen lajeista ykkössijalla. Säveltäjän tavoin hän teki samasta teemasta eri variaatioita eri aikakausina.

Taidemaalari Henry Wuorila-Stenbergin (s. 1949) maalausten jatkumo kertoo etsinnästä niin taiteilijana kuin ihmisenä. Hänen tuotantonsa kulkee 1970-luvun yhteiskunnallisuudesta umpimustiin maalauksiin, käy 1980-luvulla läpi valkean kauden kääntyäkseen sieltä väriharmonialliseen itsetutkiskeluun, siirtyen buddhalaishenkisen riemukkuuden kautta armottomiin omakuviin, palatakseen taas alkupisteeseen, yhteiskunnallisuuteen. Wuorila-Stenberg lataa ekspressiivisiin töihinsä omat tunteensa, kokemuksensa ja elämänkatsomuksensa.