Kun viljasato menetettiin tai se jäi pieneksi, piti leivän valmistukseen käyttää korvikeaineita. Näistä yleisin oli mäntypuusta saatu pettu. Sitä on käytetty leipään joskus myös hyvinä vuosina. Huonon viljasadon vuoksi pettuleipää on Kainuussa syöty viimeksi 1920-luvulla.
Pettu on männyn kaarnan alla oleva nilakerros. Sitä otettiin yleensä talteen pari viikkoa ennen juhannusta, jolloin se lähti helposti irti. Männyn mahla oli myös tällöin runsasta ja petussa oli siten enemmän ravinteita.
Pettu voitiin irrottaa pieninä levyinä siten, että puu jäi kasvamaan, tai puu voitiin kaataa petun irrottamiseksi. Kaarna kuorittiin petkeleellä tai koloraudalla. Pettuliinaa irrotettiin myös puisella nylkimellä. Kotona liinat silvittiin eli niistä poistettiin puukolla ruskea ja vihreä kuorikerros ja liinat jätettiin kuivumaan.
Kuivatut liinat paahdettiin uunissa, jolloin pihka nousi liinan pintaan ja se voitiin raaputtaa pois. Paahdetut liinat rouhittiin isossa puisessa huhmareessa rautateräisellä petkeleellä. Rouhe murskattiin hienommaksi toisessa huhmareessa puisella petkeleellä ja jauhettiin sitten jauhoksi kuten viljakin.
Leivottaessa pettujauhoa laitettiin ruis- tai ohrajauhon joukkoon. Jos viljaa ei ollut, tehtiin paljasta pettuleipää eli silkkoa pettujauhosta, vedestä ja suolasta. (Vanha sananlasku: Moni kakku päältä kaunis, silkkoa sisältä.) Silkko oli pahanmakuista ja elimistöllekin vahingollista.
Petun lisäksi jauhojen korvikeaineina on voitu käyttää myös koivun parkkia, jäkälää, sammalta tai olkia.
Kirjallisuutta:
Götha ja Reima Rannikko, Kainuun leipä. Keuruu 1978.