Olet täällä

Tarina valkeasta kärpästä

Tarina valkeasta kärpästä
 

Kinoksien lumikiteet heijastelivat sitä kylmää valoa, jota vihertävän kehän ympäröimä kuu lähetti pakkasyön hyytämään metsään. Nyt oli talvella kaikki valtit käsissä, joka paikassa kipinöi huurre ja kuura, puro äänteli tukahtuneesti jääkuoren alla ja notkeat koivut olivat alistuneet nöyrään kumarrukseen lumimöykkyjen pakoittamina. Tuhkatiheään kuului pakkasen rävähtelevän kimakka pamaus puiden kyljissä elottomalla rämeellä.

Hangessa olevasta pyöreästä aukosta ilmestyi esiin valkea kärppä. Se kavahti istumaan, liikutteli pyöreitä korviaan, veti vainua pikku sieraimiaan tuhautellen ja eloisat silmät tähysivät ripeästi lähiympäristöä. Vilkkaasti se hypähteli muutaman loikan, raapi takajalallaan korvantaustaansa, vilahtaen sitten kannon päähän kuuntelemaan. Sen portimoluonne ei antanut sille hetkenkään rauhaa, vaan se kiepsahteli kärsimättömänä ympäriinsä ikäänkuin tuo jäinen kanto olisi ollut hehkuva kekälekasa. Koko sen olemuksesta kuvastui raisu murhanhimo ja levottomat silmät kertoivat sellaisesta taipumuksesta järjettömiin verimässäilyihin, ettei ole enää toivomisen varaa. Mutta kaunis se oli, alansa täydellisin luomus.

Sitten kärppä lähti päättäväisesti pomppimaan pitkin lumiaavaa, jättäen hankeen jälkiä, joissa kaksi käpälänkuvaa oli kiinni toisissaan. Kummallista oli, ettei jälkinauha ollenkaan polveillut tai mutkitellut, vaan viivasuorana eteni koillista kohti.

– Talvi oli ollut portimolle ankara, sillä hiiret olivat jo syksyllä hävinneet jonnekin, ehkä ne vaelsivat tai kuolivat johonkin tautiin. Valtavat matkat sai kärppä juosta yön mittaan, ennenkuin löysi metsähiiren tunnelin kinoksen poskesta. Kolme yötä oli kulunut siitä, kun se söi kylmään kuolleen tiaisen heinäsuovan päällä nevan reunassa. Sen jälkeen se ei ollut saanut mitään suuhunpantavaa. Viime yönä puikahti se metson hyyvöskuoppaan, purren hampaansa metson siipeen. Säikähtynyt lintu ponnahti kiepistään lentoon pyrstö viuhkaksi levitettynä ja luista nokkaansa naksutellen. Aivan väärään kohtaan oli kärppä pureutunut, sillä voimakas siipi huhtoi edestakaisin, heitellen kevyttä kärppää ylös ja alas. Pakko oli rohkean pedon päästää otteensa ja kaupanpäällisiksi sinkoutui se korkealle ilmaan, pudoten sekapäisenä pölähtävään vitilumeen. Mutta kauhistunut havulintu kiisi pitkän matkan mustassa yössä, ennenkuin uskalsi sukeltaa uudelleen lumen sisään.

Kärppä juoksi kuutamoisella hangella, poukki sirosti ja näppärästi, suunnan ollessa koko ajan saman. Sen vaisto sanoi, että jossakin sielläpäin olisi ruokaa, ja se luotti tuohon aavistukseen.

Ihmiset nukkuivat vielä, kun kärppä tuli järvenjään yli kirkonkylän rantaan. Ryövärisilmät välähdellen loikki se tietä pitkin, kunnes kiljahteleva koira ajoi sen erään talon katolle. Siellä se vähän aikaa nirskutteli hampaitaan alla haukkuvan koiran rajattomaksi harmiksi, kunnes eräästä raosta pujahti ullakolle. Niin saivat varastomakasiinin hyvinvoivat rottaperheet vieraan, joka vei voiton kauheimmastakin painajaisunesta, minkä viiksikäs ja suomuhäntäinen rotta koskaan pystyy uneksimaan.

Jo samana yönä kärpän voimakas puraisu päätti lihavan rotan päivät makasiinin sillan alla. Pikku peto täytti hoikentuneen vatsansa maukkaalla rotanlihalla ja nuoleskeli vielä kotvan aikaa hienoja viiksiänsä, ennenkuin livahti nukkumaan vanhaan kengänrajaan, jonka joku lempeä rottaemo oli aikoinaan pehmustanut rikkinäisellä lapasella.

Seuraavina öinä kärppä vaelteli suuressa makasiinirakennuksessa ja oppi pian tuntemaan jokaisen sopen ullakolla ja lattian alla. Se kiipesi ylös pitkin katto-orsista riippuvia tervaköysiä, jotka keväällä joutuisivat uittomiesten käyttöön. Se tutki vanhat pääskysenpesät katon rajassa, pujahti tyhjiin pakkilaatikoihin, joiden lastuvillassa rotat tapasivat pesiä. Se vilahteli sillan alla, missä oli kaikenlaista kamaa, kuten lasinsirpaleita, tyhjiä säilykepurkkeja, särkyneitä kukkaruukkuja ja muuta sellaista. Halkoliiterissä se viihtyi mainiosti, puikahteli pinon rakosissa ja luki tarkalla vainullaan tuttuja asioita kuusten tai koivujen kyljistä. Mutta antoisin paikka oli huone, jossa säilytettiin metsätyömiehille lähetettäviä elintarvikkeita. Siellä kävivät rotat saalistamassa ja siellä myös vaani kärppä. Se kapusi leipälaatikoiden muodostamalla vuorella, hiipi säilykepurkkien seassa, kalisutteli kulkiessaan pulloja, joiden kyljissä luki: "Taatusti puhtain luonnontuote, makeutettu sakariinilla." Eniten se kuitenkin kuljeskeli lattialla, jossa lepäsi kasa jäätyneitä häränruhoja. Mielellään se livahti sisään härän rintaonteloon ja nakerteli välipalaksi naudanmaksaa, jos sattui kyllästymään ainaiseen rotanlihaan. Se oli viattomanvalkea murhanenkeli, ja suuri oli suru rottien sekä hiirien yhteiskunnassa, koska se pystyi ryömimään sellaiseenkin onkaloon, jonne kissa ei koskaan mahdu.

Kerran se pani toimeen oikean verilöylyn ja nautti siitä tavattomasti. Makasiinin takana oli tynnöri, jossa joskus oli ollut "milkkiä" eli sokeroitua maitoa. Tynnörin seiniin oli tietenkin kuortunut tuota sokeripitoista ainetta ja sitä kävivät rotat halukkaasti nakertelemassa. Sinä yönä solahti tapinreijästä sisään isä- ja äitirotta sekä kuusi rottalasta. Pian kuului verraton maiskutus ja jyrsintä tästä aarrekammiosta. Mutta lumijälkiä pitkin tuli luokkiselkäinen kärppä, kuunteli vähän aikaa ja kohta pisti päänsä tapin reijästä sisään. Aivan ymmärrettävä oli rottaperheen kauhu, mutta hurjaan petoon eivät tehonneet armonuikutukset. Se oli traagillinen murhenäytelmä tammisessa tynnörissä kylmänä helmikuun yönä, ei yksikään jyrsijä pelastunut.

Kärppä oli valtakunnassaan kieltämätön kuningas, mutta rakennuksen ulkopuolelle sillä ei ollut juuri menemistä, koska talossa oli ärhäkkä pystykorva, jonka muutenkin kärtyisää mieltä kiihoitti aivan tavattomasti tuo salaperäinen vieras. Koira nukkui yönsä hangessa, joten sillä oli tilaisuus tarkkailla kärpän liikkeitä ja kuunnella rottien kuolonparahduksia permannon alta. Koira pääsi sillan alle, mutta pystyi vain hitaasti siellä liikkumaan ja ärsyttävänhajuinen kuokkavieras säilytti vaivatta nahkansa, nauroipa vielä pilkkanaurun ahdistajalleen. Koira pani parastaan, hiipi ja vaani tuntikausia pakkasessa ja saattoipa se pitää ylösnostetun etukäpälänsä ilmassa kiitettävän kärsivällisesti, jos arveli sen alaslaskemisen aiheuttavan liian kovan äänen. Se istui ruokamakasiinin oven edessä ja kuunteli, kallistellen päätään puolelta toiselle ja suunnaten kolmiomaiset korvansa tarkkaan sinnepäin, missä kärppä kulloinkin liikkui. Se liikutteli kosteita sieraimiaan, heilutti kippurahäntäänsä ja suorastaan itki verta, kun kärppä nakerteli niitä ihania häränruhoja. Se vinkui kiukuissaan, murisi raivokkaasti, haukkua nalkutti yöt läpeensä ja puhkesi valittavaan ulvontaan, vaatien taivasten kirousta tuolle röyhkeälle kiusaajalle.

Mutta sitten loppuivat rotat ja kärpän täytyi lähteä linnastaan vaelluksille.

Erään viinimarjapensaan lähellä oli paikka, johon likavedet kaadettiin. Veden jäädyttämään pengermään oli kaksi neuvokasta rottaa järsinyt luolan, jossa asuivat ja käyttivät hyväkseen viereistä ruokapöytää. Sinne livahti kerran kärppä ja koira näki sen, mutta ei liikauttanut korvaansakaan, vaan oli hiljaa kuin patsas. Kun kärppä huvitteli ruhtinaallisesti tuolla jääluolassa, hiipi koira varovasti erään portaan varjoon ja katkaisi vihamieheltään pakotien. Syötyään kärppä kurkisti onkalosta, nuuski ilmaa ja ehkä lämmin veriateria tukahdutti heikon koiranhajun, vai oliko hurjimus vielä niin voitonhurman vallassa, mutta joka tapauksessa se lähti rohkeasti pomppimaan rakennusta kohti. Silloin ryntäsi koira punaisena salamana kärpän perään ja tavoitti sen helposti. Ei portimokaan pelännyt, vaan iski neulanterävät hampaansa koiran kuononpäähän. Pystykorva vingahti tuskasta, mutta lipaisi sitten kielellään kärpän takaruumiin suuhunsa ja musersi yhdellä puraisulla siltä selkärangan, ravisteli uhriaan hetkisen ja nakkasi sen inhoten menemään, sillä kärppä oli ruiskuttanut löyhkäävää hajueritettään sen suuhun.

Sitten koira käpertyi kinoksen kylkeen, pisti kuononsa hännän alle ja nukkui pitkästä aikaa oikein rauhallisesti. Kuu kumotti kattojen yllä, pakkanen napsahti lipputangossa ja kaukaa järven takaa kuului yksinäisen koiran alakuloinen ulvonta, joka väristen kertoi sen sydänsuruista ja kantautui moniin uteliaisiin koirankorviin, haipuen sitten pois.

Veikko Huovinen