Olet täällä

Koulusta lomalle

Koulusta lomalle
 

Monesti olen tuuminut, että olisi vaikeaa olla tuomarina kilpailussa, missä ratkaistaisiin onko kylä A kauniimpi kuin kylä B. Eihän ole selviä perusteita siihen, pitääkö kylän olla saaressa, niemessä, lahdessa, onko lähettyvillä oltava koskia, näköalapaikkoja ja historiallisia muistoja, onko metsän alettava kylän reunasta vai pitääkö puita olla pihoissa ja katuvierillä.

Mutta suurin vaikeus on varmasti siinä, ettei kukaan sivullinen voi nähdä entisiä tekoja ja tapahtumia sekä niiden muistoja. Kyllä kai ne ovat juuri muistot, jotka tekevät jonkin paikan kauniiksi, ja kun muistot ovat yleensä henkilökohtaisia, onkin samalla tietysti kysymys kotiseudusta. Ja tästä voidaan jatkaa eteenpäin sanomalla, että luonnollisesti kotiseutu on kauniimpi kuin mikä tahansa muu paikka. Ilmari Turja kertoo eräässä pakinassaan Amerikan siirtolaisesta, joka tulee Suomesta matkustaneen toimittajan puheille kyselläkseen vanhan kotimaan kuulumisia. "Vieläkö se kuusi ja se kivi ovat paikallaan", kysyy ukko. "Mikä kuusi ja kivi?" ihmettelee Turja. Viimein käy ilmi, että on kyse lapsuuden kodin lähettyvillä olevasta kuusesta ja kivestä, jotka ilmiöt ukko parhaiten muistaa Suomesta.

Kun nyt eletään marraskuuta, sopinee tunnustaa, että juuri alkutalvesta oli jännittävää tulla käymään kotona sieltä Kajaanin koulusta. Sotavuosien kulkuyhteydet eivät olleet kehuttavia, joten Kajaanista oli varminta matkustaa junalla. Oma käsitykseni onkin, että Sotkamoon on otollisinta saapua Vihtamon ja Paakin kautta, ja sitten astua Pohjolan Liikenteen parempiakin päiviä nähneeseen, mutta silti ystävälliseen linja-autoon. Kun juna kolisi yli Tenetin sillan, menimme me koululaiset jo ryntäysasemiin vaununsillalle, sillä kilpailu autoon sopimisesta oli kova. Itse kullakin oli vanhoja, kuhmuisia matkalaukkuja ja pahvilaatikoita sisältönään likaisia vaatteita, parsittavia sukkia ja paikattavia kenkiä. Vuokatissa alkoi viimeinen taisto ja joka ei sopinut autoon sai odottaa. Usein olen miettinyt, oliko autonkuljettajalla – oli hän sitten Veerus Karjalainen tai joku muu – aikaa miettiä miten paljon toiveita, jännitystä ja herkkyyttä on hänen kuormassaan silloin kun koululaiset tulevat lomalle.

Oli merkillisen jännittävää katsoa auton valonheittäjien valossa kylpevää, huikaisevan valkeaa metsää, ensimmäisen lumiauran pienoisia valleja tiepuolessa ja huurteisia puhelinlankoja. Auton oven auetessa saattoi kuulla renkaan narisevan pakkaslumessa. Tiesi koko ajan, että nyt tullaan Sotkamoon. Kiperä silta Vuokatissa, joku mökki tienvarressa ja sitten Rauramon peltojen yli saattoi nähdä Sotkamon kirkonkylän, kotikylän etäiset valot. Kirkko, hyppyrimäki, Rientola ja Ojantakasen etevä talo. Kun ylitettiin Hirvensilta, näki ehkä työläästi Kuolasalmen kapean aukon Sapson takana.

En tiedä onko missään niin tunnelmallisia iltavaloja tai niin mielenkiintoisia linja-auton odottajia ja vahtijoita kuin Sotkamossa alkutalven pakkasiltana, savupilarien pöllähdellessä tähtitaivaalle, koirien haukkuessa ja jäätyvien järvien vongahdellessa. Kuuraisia turkinkauluksia, koirannahkakintaita ja lunta narskuttavia huopatossuja.

Siinä itse kukin häipyi kotiinsa, kuka nykyisen torin kohdalta, kuka Tikkasen mäeltä taakkojaan raahaten, ja minä tietysti menin rantatietä Ville Mustosen ja Nykäsen ohi Akkoniemelle, joka lieneekin paras osa koko Sotkamosta – ainakin minun mielestäni. Siellä odotti vanha Lepistö, sen kaakeliuunit, ruokakomero, lehtikuuset, sauna, koira, haulikko ja ennen kaikkea vanhemmat. Oli kysymistä, oli kertomista. Joko Sotkamojärvi on jäässä, joko Kiikarusniemeen kuljetaan ja onko lihapullia ja porkkanalaatikkoa?

Ja kun seuraava aamu sitten tuli, oli se melkein aina kovin ihmeellinen. Eräänä syksynä olivat järvet jäätyneet vasta sen jälkeen kun rannoilla oli jo lunta. Mieleeni on jäänyt, miten sinivihreiltä jäät näyttivät rantojen valkeissa kehyksissä. Siellä näkyivät Salmelan koulun valkeat rantakoivut, Saviniemi, Jataniemen mökit, jossa asui Jaakko ja Siiri Tolonen, Hautaniemen muurarin korkea piharinne ja viimein vasemmalla Kiikarusniemen kärjen koivut ja haavat ja usvaa työntävä virrankohta. Ja ajatukseni kiersi aseman selällä ja näki paperipuupinot ja Wiikin sahan, hyppäsi sieltä Sotkamojärvelle ja näki ne kaislasaaret, Koivistonniemen pikku mökin koivujen alla ja Juholankylän rantaniityt. Sää oli perin kirkas, niinpä erottikin yksittäisten puiden hopeiset täplät Vuokatin sinisessä rinteessä.

Sen jälkeen on ollut lukemattomia Sotkamoon tuloja, iloisia tai vähemmän riemukkaita. Mutta ei mikään voi lyödä laudalta noita kouluaikojen kotimatkoja, niiden odotusta, tunnelmaa ja täyttymystä. Vasta vajaat parikymmentä vuotta siitä on, mutta mihin on hävinnyt se raikas jännitys ja mielen tukahduttavana täyttävä lämpöaalto, kun linja-auto Multisillan ylitettyään työntyi savuja tupruttavaan, kuutamon valaisemaan kylään ja pysähtyi Tikkasen mäelle...

Mutta vielä nytkin joltakin pitemmältä matkalta tullessa tuntuu, että täällä melkein kaikki on "oikeata". En kyllä osaa selittää, mitä tarkoitan sanalla "oikea" tai "oikeata" tässä yhteydessä, mutta silti minusta tuntuu, että siinä on sopiva sana. Vieraissa kylissä nähkääs kaikki tuntuu olevan hieman vinossa; niemet eivät ole oikealla paikalla, lahdet ovat väärin sijoitetut ja kujaset vievät vieraisiin pihoihin ja aivan tuntemattomiin paikkoihin.

Veikko Huovinen