Olet täällä

KRITIIKIT, Valkoinen peura

Valkoinen peura. ensi-ilta 8.10.2016

Seppo Turunen, Kainuun Sanomat 9.10.2016

TUNDRA JÄRKKYY, KYLÄ MURTUU

Kajaanin kaupunginteatterin Valkoinen peura kiehtoo intensiivisyydellään.

 

Valkoinen peura

★★★

Ohjaus: Hanna Kirjavainen.

Ensi-ilta Kajaanin kaupunginteatterissa 8.10.2016

Ohjaaja Hanna Kirjavaista ei parane ainakaan sanoa arkajalaksi tai vastuunsa pakoilijaksi, ei todellakaan.

Hänen ohjaamansa ja käsikirjoittamansa nykyteatteri- ja -tanssiesitys Valkoinen peura – uhririitti ikiroudalle on nimittäin niin poikkeuksellinen esitys, että vastaavaa saa hakea niin ajassa kuin paikassakin ja varsin kaukaa.

Esitys on kaikkea muuta kuin helppo. Oikeastaan se tarvitsisi vartin johdannon, jossa katsojille kerrottaisiin, mitä on tulossa.

Onneksi ohjaajan kirjoittamat ja lausumat hypnoottisen tankkaavat runot löytyvät käsiohjelmasta painettuina niin, että vähemmänkin keskittynyt katsoja voi palauttaa mieleensä, mitä oikein näki.

Mitä hän siis näki? Kolmen näyttelijän ja kahden tanssijan esityksen, jota taustan videoseinä ja lavan sivussa nököttänyt, Erik Blombergin Valkoinen peura -elokuvaa toistanut ja toistanut piskuinen televisioruutu täydensivät.

Katsottavaa oli niin paljon, ettei välillä tiennyt, mitä seuraisi, näyttämöllä tärisevää viisikkoa, vanhaa elokuvaa vai uhkaavan kaunista skriinausta jostakin pohjoisilta öljykentiltä.

Se on kuitenkin selvä, että koska Kirjavainen valitsi yksinkertaiselle tarinalleen mitä monimutkaisimman toteutuksen, näyttämöä piti vahdata tosissaan, että pysyi kärryillä.

Saatesanoissaan Kirjavainen puhuu kolonialismista, energiateollisuuden jalkoihinsa tallaamista alkuperäisväestöistä ja valkoisen heteronormatiivin syrjäyttämistä vammaisista, seksuaalivähemmistöistä tai muuten vain friikeistä.

Siinähän sitä jo tulikin.

Väittäisin kuitenkin, että tuo ekologinen näkökulma olisi riittänyt, koska se on lopulta ainoa, jolle on vastineensa esityksessä, paitsi että 7. laulun lopussa saa ukko kuulla kunniansa. Kumpparit tuhriutuvat öljyyn, ilmansaasteet saavat ihon syyhyämään, eikä kukaan tiedä, mitä tehdä.

Epäilen, etteivät syktyvkarilaiset, joita Kirjavainen väkensä kanssa on käynyt haastattelemassa, ole puhuneet uhririitistä mitään. Pikemminkin videopätkistä kuuluu hiljainen alistuminen siihen, mitä tundran ja ikijään maassa on tapahtunut.

Alunperin Kirjavaisen piti saada projektiinsa mukaan myös Savinin teatterin näyttelijöitä Syktyvkarista, mutta talous pani hanttiin. Komilaisten poisjääminen ei ole voinut olla vaikuttamatta lopputulokseen.

Nyt kajaanilaiset ja helsinkiläiset tekijät ovat matkustaneet kauas pohjoiseen kuuntelemaan, mitä siellä tapahtuu, mutta videoista huolimatta paikalliskosketus jää ohueksi.

Sinänsä videot, joissa alkuperäiskansalaiset puhuvat ja minkä näyttelijät suomeksi tulkitsevat, ovat mainioita pätkiä muuten täysin puheettomassa näytelmässä.

Itse riitti on varsin vaikuttava. Marjut Maristo joutuu sietämään melkoisia, kun kylä yrittää puhdistaa itsensä.

Routa Companyn tanssijat Sari Palmgren ja Kira Riikonen pyörivät lavalla tottuneen vakuuttavasti, ja porukan miehet, Heikki Törmi ja Asko Vaarala tavoittavat nykytanssiteoksen vaatimukset.

Kirjavainen tuo lavalle jo Anna Kareninasta tutut langat, mutta tällä kertaa niillä ei yritetäkään kertoa oikein mitään.

Jos tarkoitus oli esittää meille shamanistinen ja pakanallinen uhririitti, loppukuvassa on kyllä miettimistä.

Nais-Jeesushan se siinä tököttää ristilleen köytettynä. Rintakin puhkaistaan ihan niin kuin raamatun karmeimmissa kuvissa.