Olet täällä

KRITIIKIT, Merkkipäivä

Käsikirjoitus Taija Helminen
Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén

Merkkipäivä
Kantaesitys 1.11.2017 Lahden kaupunginteatterissa 
Kajaanin ensi-ilta 15.9.2018 Teatteritalossa

 

 

Seppo Turunen, Kainuun Sanomat 16.9.2018

 

Niin että missä se kiitos seisoo?

 

Merkkipäivä kasvattaa Taisto Reimaluodon lapsuudenmuistot koko Suomen historiaksi.

 

Merkkipäivä

★★★★

Ohjaus: Kaisa-Liisa Logrén.

Taija Helmisen Taisto Reimaluodon lapsuudenkokemuksista kirjoittaman Merkkipäivän avainkohtaus on aivan näytelmän lopussa, kun perheen äiti saa kaikesta tarpeekseen ja alkaa purkaa sydäntään.

Hän on ihminen, joka on kestänyt kaiken, juopon ja epäkelvon miehen, raskaat työt ja maailman muutoksen.

Perisuomalaiseen tapaan hän kertoo meille katsojille, kuinka hän on kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä, jonka on saanut maan päällä viettää ja lastensa kasvua katsella.

Niinpä varmaan, mutta riittääkö se ihmisen elämän sisällöksi?

Merkkipäivän syntyhistoria on sen verran merkillinen, että se kannattaa kerrata.

Näytelmä alkoi rakentua, kun Reimaluoto puhkesi puhumaan. Hän alkoi purkaa ulkopuolisuuden ja ikäkriisinsä tuntemuksia ja etsimään niihin vastauksia lapsuudestaan, jonka tarinoihin hän aina hädän hetkellä karkasi.

Sieltä löytyivät isä ja äiti, mieletön työntekemisen eetos, jumalan etsiminen, savimaalla kellallaan seissyt kotitalo, viina ja väkivalta.

Sieltä löytyi maailma, joka alkoi selittää sitä, miltä aikuisesta Reimaluodosta tuntui.

Helmisen tehtävänä oli kirjoittaa Reimaluodon kokemukset muotoon, joka ei olisi yhden ihmisen kasvutarina, vaan koko Suomen, koko sen maan, jonka täällä asuneet ihmiset sodan jälkeen oman terveytensä ja henkensä uhalla rakensivat.

Tästä kaikesta on Kaisa-Liisa Logrén ohjannut teatteria, joka pysäyttää ja kestää.

Merkkipäivä seikkailee ajasta ja paikasta toiseen. Se haastaa katsojansa melkeinpä kiusallisesti ottamaan kantaa kaikkeen, mitä hän näkee.

Se panee ainakin Reimaluodon ikätoverin miettimään omia kokemuksiaan ja muistojaan. Noiko se kaikki meni? Sitäkö tuo lopulta tarkoitti?

Kyllä vain. Kaikkensahan vanhempieni sukupolvi teki ja yritti, mutta missä se kiitos lopulta seisoi vai seisoiko missään?

Merkkipäivässä kaikki tiivistyy perheen nuorena kuolevaan, sairaaseen, alkoholisoituneeseen ja jokaikisessä kotiabumin kuvassa näkyvään isään. Hänellä oli ehkä joskus joku muukin arvo ja asema kuin kotona huutamalla ja muita pieksämällä saatu. Hän oli panostaja, ammattimies, jonka kohtalona oli kävellä viimeiset vuotensa tippatelineeseen kytkettynä.

Tiina Hauta-ahon lavastus konkretisoi koko Suomen tarinan. Lavalla on kaksi sermiä täynnä valokuvia, jotka tarpeen tullen aukeavat oviksi ja ikkunoiksi, mutta joiden merkitys on aivan muualla, niissä ihmisissä, jotka ovat kuvien ulkopuolella.

– Siellä kuulkaa torvet soi! perheen äiti manifestoi maan hiljaisten tulevaa kapinaa, jota ei taida lopulta tulla.

Käy nimittäin niin, että juuri, kun kuvien ulkopuolelle rajatut olisivat valmiit kapinaan, Reimaluoto ja Helminen alkavat hieroa sovintoa.

Samaa puutahan tässä ollaan. Saman koivun lehtiä, tekijät vakuuttavat, vaikkakin vähän ontosti.

Ihminen, tiukallekin joutunut, sopeutuu ja hyväksyy tilansa, sillä muuta hän ei oikein voi. Paitsi tietysti käydä ne käymättä jääneet keskustelut jo ammoin kuolleiden omiensa kanssa.

_______________________________