Olet täällä

KRITIIKIT, Vihreän Vihtametsän Uutisia

Vihreän Vihtametsän Uutisia, H.C. Andersenin ja Martti Haavion satuja mukaillen käsikirjoittanut ja ohjannut Helka-Maria Kinnunen, ensi-ilta 14.9.2017 Kajaanin Kaupunginteatterin Sissilinnassa

Seppo Turunen, Kainuun Sanomat 15.9.2017

JA NIIN ME YHDESSÄ LEIKITTIIN….

Vihreän Vihtametsän Uutisia on juuri oikea näytelmä lasten ensikokemukseksi teatterista.

 

★★★★

Ohjaus: Helka-Maria Kinnunen

Valokuvaaja Juha Neuvonen oli täsmälleen oikeassa. Kun me joku aina sitten astelimme toimitukseen Vihreän Vihtametsän Uutisten pressistä, Junnu sanoi, että siitä tuli kyllä kerralla korvamato.

No niin tuli. Kun aamulla käveleskelin kaikessa rauhassa jokivartta töihin, huomasin hyräileväni melkein ääneen näytelmän tunnusbiisiä ja yhteislaulua: Me yhdessä leikitään…

Me, ja kolme ihastuttavan luonteikasta eläintä, Sika Sippurahäntä (Sohvi Roininen), Kukko Punaheltta (Antti Hovilainen) ja Kissa Kirnauskis (Mika Silvennoinen).

Miten muuten

teatteriyleisöä pitäisi kasvattaa, jos ei tiiviillä, vauhdikkaalla ja mahdottoman hauskalla satumukaelmalla. En keksi, mutta onneksi ohjaaja ja käsikirjoittaja Helka-Maria Kinnunen keksi. Vanhassa on monesti vara parempi, niin nytkin.

Juontahan tässä tarinassa ei pahemmin ole, mutta eipä tarvitsekaan. Höyheniään nyppimään villiintyvä kanala ja kolmen ystävyksen talonrakennuspuuhat riittävät.

Sopivaa jännitystä mukaan saadaan sikalanpitäjästä, jolta Sippurahäntä karkaa parahiksi ennen joulua.

Pieni ajankohtainen opetuksenpoikanen kuullaan, kun sikamies päättää lopulta ruveta nyhtökauran kasvattajaksi.

Parasta kaikessa on tietysti Sissilinnan voimakaksikko Hovilainen ja Silvennoinen. Ehkäpä Kajaanin viime vuosien parhaassa lastennäytelmässä Maxissa ja Moritzissa mimiikkansa ja liikehdintänsä peliin pannut kaksikko saa nyt näyttää, miten moninaisia ja erilaisia rooleja he saavat mahtumaan kolmeen varttiin.

Ja jos minä olisin vastavalmistunut näyttelijä ensimmäisessä kiinnityksessäni ja sen ensimmäisissä rooleissani niin kuin Sohvi Roininen on, pakahtuisin pelkästä tekemisen ilosta.

Sikaa minä näyttelen, ja kanaa, Roininen kertoi, kun aiemmin syksyllä häntä jututin. No niinpä teit, etkä jäänyt yhtään jälkeen Hovilaisesta ja Silvennoisesta. Yhtä näyttelemisen juhlaa alusta loppuun ja juuri oikeassa, hienosti tukea antavassa porukassa.

Lapsiyleisölle ei voi tehdä puolivillaista tai laiskaa. Muksut haistavat kyllä heti, jos homma pysähtyy tai jos se ei jaksa kiinnostaa. Yhden sellaisen hetken olin ensi-illassa havaitsevinani.

Kinnunen ja Roininen ottavat melkoisen riskin, kun kertovat sanoitta, millaiselle pakomatkalle Sika Sippurahäntä joutui, kun päätti, ettei lahjoita takareittään kinkuksi ahneitten joulupöytään. Ehkäpä siksi onkin viisasta, että vauhdikas pakomatka kerrataan ihan perinteisin keinoin.

Toisaalta: nyt mennään eikä meinata. Perheen pienimmätkin saavat tuntuman siihen, mitä elävä teatteri parhaimmillaan on.

Erityiskiitos kuuluu skenografi Riitta Rauniolle. Sian pullistuva ja pienenevä maha on tietysti varsin perinteistä insinööritaitoa, mutta tapa, jolla hän pukee kissan, kukon ja sian käyttämättä irtokärsiä, helttoja tai viiksiä, on hulvaton.

En tiedä, bongasivatko muut viehkon pienesti kuuluneita katkelmia elokuvamusiikin helmistä, mutta minä bongasin. Nino Rotan säveltämä La Stradan tunnari uppoaa aina suoraan sydämeen.