Olet täällä

Kritiikit, Unelmia

Unelmia. Ensi-ilta 23.4.2017

Seppo Turunen, Kainuun Sanomat 24.4.2017

INTO KANTAA UNELMAT KOTIIN

Unelmia

★★★★

Ohjaus: Anne Ballini

Tähdissä on ehdoton intolisä, muttei Anne Ballinin ohjaama musiikkinäytelmä Unelmia ole muutenkaan hassumpaa katsottavaa. Sen, minkä se tekstissä häviää, sen se näyttämöllepanossa voittaa. Kun kerran nuoret halusivat tehdä jotakin, jossa pääsisivät paitsi näyttelemään, myös soittamaan, laulamaan ja tanssimaan, tässä on kaikkea roppakaupalla.

Unelmia on jo seitsemäs Kajaanin kaupunginteatterin ja Kajaanin seurakunnan yhteinen nuorten projekti. Ne syntyvät täysin nuorten ehdoilla ja heidän maailmastaan, mutta ammattilaisten avustamina.

Näytelmät lähtevät aina liikkeelle jostakin tekijöitä askarruttavasta asiasta, johon sitten rakennetaan tarina sitä käsittelemään. Tätä ennen olemme nähneet näytelmiä niin teiniraskauksista kuin koulukiusaamisesta. Nyt törmäytetään lukiolaisikäisten unelmia.

Eiväthän unelmat tietenkään ole lällärikamaa, mutta niin vain käy, että kun kyse on ihmiset liikkeelle panevista ajatuksista, esitykseenkin tarttuu reippaan positiivinen ote.

Toki Unelman (Essi Eskelinen) ja Leevin (Valtteri Pääkkönen) haaveet tulevaisuudesta ovat varsin ristiriitaiset, mutta mikäpä olisi kasvattavampaa kuin sovitella niitä yhteen. Ääripäissä ollaan, kun toinen 16-vuotiaista näkee jo yhteisen seesteisen vanhuuden, kun toiselle riittäisi päivittäinen hauskuus.

Kissatappeluitakin syntyy, kun nuorten unelmat alkavat törmäillä toisiinsa.

Kokonaisuuden kannalta ongelmaksi muodostuu se, etteivät tekijät itsekään oikein jaksa vetää ristiriitaista tilannetta loppuun asti, vaan, vaikka itsekin siitä ironisesti replikoivat, tyytyvät seurakunnan nuorisonäytelmille niin tyypilliseen onnelliseen loppuun.

Deus ex machinaa ei oikeasti olisi kaivattu, vai olenko käsittänyt jotenkin väärin, kun ajattelen, että nuoretkin parit eroavat?

Mikseivät Unelma ja Leevi olisi voineet tulla onnellisiksi ilman pikakäännettä? Pitikö Sagan (Unna Leskinen) ongelmien ratketa tavalla, johon koko näytelmän aikana ei mitenkään viitattu?

Liian helppoa. Eikö nuorille muka voi sanoa, että elämä sattuu oikeasti, kun he kuitenkin sen tietävät?

Kehuinkin jo heti alussa tekijätiimin intoa. Kun pitää laulaa, kuka tahansa tarttuu mikkiin. Kun pitää tanssia, Sissilinnan näyttämöllä nähdään vaativia Laura Hiltusen koreografioita.

Ja kun bändi alkaa soittaa, meininki on heti kohdallaan.

Jari Rättyä on ymmärtänyt yhden asian mainiosti. Teatteribändi ei etenkään Sissilinnan pienissä tiloissa tarvitse rumpuja eikä sähkökitaraa. Pääkkösen kontrabasso ja Maaria Haikolan haitari sävyttävät musiikkia ilmeikkäästi.

Irinja Karttunen hyppää ketterästi koskettimien takaa saksofonin kimppuun ja Aleksi Voutilainen pitää huolen kompista.

Näyttelijät tekevät tasaista työtä, mutta Iiris Määtän Lumi on kyllä erityisen luontevasti piirretty toisten asioita järjestelevä ystävä.