Olet täällä

KRITIIKIT - Tuntematon sotilas

Tuntematon sotilas. Ensi-ilta 20.2.2016

Seppo Turunen, Kainuun Sanomat 21.2.2016

PELON JA KAUHUN HIRVEÄ JUOKSU

Juha Luukkosen tulkinta Väinö Linnan Sotaromaanista antaa tilaa pienelle ihmiselle ja hänen unelmilleen.

Tuntematon sotilas

★★★★★

Ohjannut: Juha Luukkonen.

Ensi-ilta Kajaanin kaupunginteatterissa 20.2.2016

Kun ohjaaja tarttuu kiistattomaan klassikkoon tehdäkseen siitä uuden version näyttämölle, katsoja kysyy välittömästi itseltään kaksi kysymystä.

Ensimmäinen niistä on, miksi? Toinen, mitä uutta tulkinta tarjoaa?

Juha Luukkosen Kajaanin kaupunginteatteriin dramatisoima ja ohjaama versio Väinö Linnan Sotaromaanista, joka kuitenkin kantaa nimeä Tuntematon sotilas, vastaa molempiin kysymyksiin ensiminuuteillaan.

Sen lisäksi, että Linna on Luukkoselle yksi tärkeimmistä kirjailijoista, hän onnistuu kaivamaan esiin Sotaromaanin kiistattoman sodan kritiikin, jopa paatoksellisen pasifismin, ja Linnalle niin tärkeän luokkayhteiskunnan kuvauksen.

Luukkosen tulkinnassa on kolme avainkohtausta ylitse muiden. Ei, eivät ne ole Marskin syntymäpäiväkemut tai alikersantti Lehdon ja sotamies Riitaojan kuolemat, vaan jotkut aivan muut.

Luukkosen Tuntemattoman avainkohtaukset ovat ensimmäisen kuolleen venäläissotilaan löytyminen, sotamies Eerolan kuolema ja ne hetket, kun asemasotavaiheen kyllästyttämät miehet kirjoittavat kirjeitä naisilleen. Mennään järjestyksessä.

Kun sotilaat tulikasteensa jälkeen etsivät tapettuja vihollisia, mutta löytävät pettymyksekseen vain yhden itseään muutamaa vuotta vanhemman upseerin ruumiin, hänet tietysti putsataan.

Vladimir Vysotskin Ystävän laulun soidessa sotilaan elämä palaa poroksi valokuva kerrallaan. Hän, ihminen, lakkaa täydellisesti olemasta.

Sotamies Eerolan toiveet eivät olleet suuret, vain polkupyörä ja uusi puku, jossa näyttäytyä kylällä, mutta mieletön sota vei häneltä senkin vähän.

Minun ei ole todellakaan vaikeaa samastua poteroissaan ja korsuissaan rypeviin miehiin, jotka kaipaavat naisen kosketusta, ihan pientä hipaisua vain, merkkiä siitä, että he ovat tärkeitä ja että heitä odotetaan ja että muutakin elämää on kuin tämä, johon maailmanhistoria on heidät heittänyt.

Kajaanin Tuntematon nostaa lisäksi esiin Linnan romaanissa niin tärkeän näkemyksen Suomesta luokkayhteiskuntana, jossa jotkut saivat nimensä oppikoulun marmoritauluun, kun toiset kuolivat ihan vain kansakoulupohjalta.

Tässä kohdassa syytteet Sotaromaanin sensuroinnista osuvat täsmälleen kohdalleen. Kansakouluviite on Tuntemattomasta poistettu.

Luukkonen on ottanut mukaan myös paljon Linnan yleistä sodan kritiikkiä. Joissakin kohdin se lähenee vaarallisesti patetiaa, vaikkei ehdi sen puolelle luiskahtaa.

Luukkonen toteuttaa oman näkynsä sodan mielettömyydestä upeasti. Hän ei pyri missään vaiheessa epookkiin, vaan tuo sodan keskelle kaupunginteatterin katsomoa ja tätä päivää.

On ahdistavaa katsella rynnäkkökiväärin piippuun, kun sotilaat tähtäilevät katsojia, mutta sitä kai sota oikeasti on, eikä mikään siisti spektaakkeli tuolla jossakin.

Luukkosen sota on mieletöntä mekastusta, sekasortoa ja itsensä uhraamista, niin, minkä takia?

Kokonaisuus on niin hieno, etten halua nostaa lavalta tai tekniikasta esiin ketään, paitsi ehkä Jukka Peltolan Hietasen. Peltola elää Hietasen koko elämänkaaren leikkisästä pojasta katkeraksi mieheksi niin täydesti kuin sen vain voi tehdä. Siihen ei ole mitään lisäämistä.

Varmasti juuri Hietasen takia Linnakin päättää romaaninsa niin kuin päättää.

Aika velikultia.


Sari Jaatinen, Raahen Seutu 26.2.2016

TUNTEMATON SOTILAS PUHUU SELKOKIELTÄ RAUHAN PUOLESTA

Kajaanin kaupunginteatteri: Tuntematon sotilas. Ensi-ilta 20.2.2016.

Kajaanin kaupunginteatterin Tuntemattomassa sotilaassa toteutuu kaikki se hyvä, mitä juuri tämä teatteri on pystynyt aina katsojalleen antamaan.

Kokemuksen läheisyys, tykötuleminen ja voimakkaan riemukas tunne siitä, että minäkin – katsoja ja kokija – olen omalla olemisellani rakentamassa tätä esitystä.

Ainakin mielikuvatasolla mammutiksi kasvanut teos elää jollakin tavalla jokaisessa suomalaisessa. Sinulla on oma Tuntemattomasi, minulla omani.

Väinö Linnan tarina heijastuu eri tavalla eri aikakausien ohjaajien käsissä. Juha Luukkosen Sotaromaani-dramatisointi ja ohjaus vie yleisön taistelujen keskelle, mutta myös jokaisen sotilaan silmien taakse, ajatuksiin ja unelmiin asti.

Tuntemattomat saavat Luukkosen käsittelyssä tutut kasvot, niin tutut, että aiemmat elokuva- ja teatteriversiot puhaltuvat mielestä kokonaan pois.

Muoto kasvattaa sisällön toden tuntua.

Koko teatterisali on taistelukenttää. Sotilaat juoksevat lankkuja pitkin katsomon keskeltä ja molemmilta sivuilta. Näyttämön edessä pudotaan juoksuhautaan. Sodan sydänäänet, pommien kumeat jysähtelyt rytmittävät esitystä.

Pieni sali pakottaa kokemaan ja tuntemaan. Kun sotilas kyykistyy kymmenen sentin päähän minusta ja tähtää kiväärillään, se tuntuu.

Sotilaat ovat yhtä aikaa sodassa ja kirjan sivuilla. He elävät tilanteita todeksi, mutta myös kertovat itsestään kaikkitietävän äänellä, itsensä ulkopuolelta. Se synnyttää kaksitasoisen vaikutelman: olemme yhtä aikaa sodassa kirvelevin silmin ja humisevin korvin ja siitä kerrotussa tarinassa, lukutuolissa kirja kädessä.

Pukeutumisessa on viittauksia tähän päivään ja nykymusiikki tulee vielä lähemmäs. Schindlerin listan tunnusmelodia tuo suomalaisten kokemusten rinnalle miljoonien toisessa maailmansodassa tapettujen ihmisten kohtalot.

Tasaväkinen työryhmä antaa äänen ja kehon vuoroin kovuudelle ja heikkoudelle ja kaikelle siltä väliltä.

Esityksen jälkeen mielessä kieppuu sarja kauheita ja kauniita kuvia. Koskelan jylhä profiili. Riitaojan särkyneet silmät. Lehdon käsiin laskeutuva ase. Kauniisti puhuva pappi. Sotamies Hauhian epävarmuus. Veran ja Hietasen täyttymättömyys. Huumorista riisuttu, vihan täyttämä Rokka. Hietanen verisine silmäsiteineen kaiken menettämisen symbolina.

Sylilapsia kantavat äidit. Kaikki Suomen äidit, jotka joutuivat poikansa hautaan peittelemään.

Kuolema, niin lohduton ja pakahduttava kuin se onkin, oli vihlovan kauniisti toteutettu. Kirkkaan valon hohteessa ja viiltävän äänen käydessä korviin, jokainen kuoleva sotilas oli pienen hetken ajan ilmaan kohoava enkeli.


Pari Puranen, Pessin ja Illusian luona -blogi, 28.2.2016

ÄLKÄÄ, ÄLKÄÄ, EN MINÄ MITÄÄN PAHAA

Jos Tuntematon sotilas joskus kannattaa nähdä, niin nyt kannattaa. Kajaanin kaupunginteatterin Tuntematon sotilas on upea, koskettava ja paikoin lyyrinenkin tulkinta Linnan romaanista. Juha Luukkosen ohjaus ja dramatisointi on väkevän pasifistinen. Kajaanin kaupunginteatterin ja Projektori-ryhmän yhteistuotanto perustuu Linnan Sotaromaaniin, siihen sensuroimattomaan Tuntemattomaan sotilaaseen. Linnan Sotaromaani julkaistiin vuonna 2000 ja se sisältää alkuperäiskäsikirjoituksesta aikoinaan poistettuja, Suomen ylintä sodanjohtoa ja sotaa itseään arvostelevia osia sekä toisaalta yhteiskuntaluokkien vastakkainasettelua painottavia jaksoja, jotka nyt saavat tulkintansa myös näyttämöllä.

Upeasti saavatkin.

Linnan alkuperäinen, sodanvastainen kritiikki pääsee nyt lavalle. Muuan muassa kuuluisa Lahtisen sodanvastainen ja sodanjohtoa reippaalla otteella rusikoiva, vahvan poliittinenkin monologi ottaa nyt tulta uudella, raikkaalla tavalla.

Luukkosen ohjauksessa puheenvuoron saavat nyt myös ne tuntemattomat sotilaat, joiden ääni on muissa kirjasta tehdyissä näytelmä- ja elokuvasovituksissa usein jäänyt sankaritarinoiden alle. Toki Rokka, Hietanen, Lehto, Lahtinen, Kariluoto ja kaikki muut teoksen tutut hahmot ovat lavalla, mutta näkökulma on tuore ja uusi. Luukkosen ohjaus nostaa keskiöön miesten pelon, sodan kauhun sekä sotimisen ja tappamisen mielettömyyden. Kajaanin kaupunginteatterin tulkinta on voimakkaan humaani, sodanvastainen puheenvuoro.

Luukkonen käyttää kertojanomaisia katkelmia limittäin draamallisen toiminnan kanssa. Dramatisointi yhdistää sekä kronologisen tarinan eteenpäinviennin että päähenkilöiden oman kertomuksen kuvauksen taitavasti. Välillä keskeiset tapahtumat, kuten Lehdon kuolema, paloitellaan pieneksi, vähä vähältä kasvavaksi kokonaisuuksiksi. Näytelmän episodimaiset kohtaukset toimivat hyvin ja mahdollistavat henkilöhahmojen syväluotauksen näyttämöllä. Luukkonen on valinnut tulkintaansa teemat – pelon, ahdistuksen ja sodan mielettömyyden – ja kuljettaa niitä hienosti alusta loppuun.

Konekiväärikomppanian hahmot saavat tulkinnassa uudenlaisen, psykologisesti syvemmän käsittelytavan. Ratkaisu avaa raikkaasti miesten luonnetta ja persoonaa ja esimerkiksi Lehdon hahmo näyttäytyy katsojalle uudella tavalla. Ratkaisu mahdollistaa myös sen, että pitkän sodan vaikutukset henkilöhahmojen psyykein kehittymiseen on mahdollista tulkita näyttämöllä hienosti.

Esityksessä on upean lyyrisiäkin kohtauksia, jotka saavat katsojan herkistymään. Esimerkiksi Eerolan (Janne Kinnunen) kuolema joukkosidontapaikalla tai Veran (Satu Lipponen) ja Hietasen (Jukka Peltola) tanssi Petroskoissa ovat upeaa nähtävää ja koettavaa.

Riitta Raunion lavastus ja pukusuunnittelu tukevat hienosti esityksen dramaturgisia ratkaisuja. Näyttämöltä kulkevat kapeat, puiset sillat salin takaosaan, sekä katsomon keskellä että molempia sivustoja pitkin. Näitä hyödynnetään etenkin taistelukohtauksissa, mikä tuokin kohtaukset ja niiden jännityksen, miesten pelon ja kauhun, hyvin lähelle katsojaa. Keino on tehokas. Näyttämön eteen rakennettua juoksuhautaa hyödynnetään myös monessa kohtauksessa hyvin ja salin seinien naamioverkot viimeistelevät tunnelman.

Kuoleman hetket on näyttämöllä toteutettu valon, äänen ja liikkeen kautta kauniisti. Katsojan näkökulmasta on jopa lohdullista, että kuolema tulee jokaisen kohdalle samalla tavalla kauniina. Esityksen valo- ja videosuunnittelun on tehnyt Hanna Käyhkö. Äänisuunnittelu on Sinikka Isoniemen ja Juho Lukinmaan. Sodan jyly ja pauke kaikessa uhkaavuudessaan ja pahaenteisyydessään on taustalla silloin kun pitääkin. Musiikkia on esityksessä käytetty rohkeasti ja ennakkoluulottomasti ja se tuokin moniin kohtausiin uudenlaisia näkökulmia.

Esityksen näyttelijäkaartin työ on tasaisen vahvaa. Jukka Peltola tulkitsee hienosti Hietasen, jonka sota muuttaa lupsakasta ja joviaalista kyyniseksi ja pettyneeksi. Peltola saa puristettu Hietasen hahmoon sekä sopivaa herkkyyttä että aidonoloista pettymystä ja katkeruutta. Mika Silvennoinen tulkitsee ja tavoittaa terävän vaikuttavasti Riitaojan pelon ja kauhun. Luukkosen ohjaus antaa upeasti tilaa tälle pelolle ja kaikelle sodan kauhulle.

Niko Karjalaisen Lehto avautuu täysin uusiin ulottuvuuksiin ja Karjalainen onnistuu tuomaan Lehdon hahmoon juuri oikeanlaista suomalaisen nuoren miehen uhoa. Sitä uhoa, johon pelko hukkuu. Seppo Kaisanlahti on humaani ja omiaan puolustava Koskela. Kaisanlahden Koskela on lempeä ja ymmärtäväinen, kuten rooli vaatii.

Esko Vatula auktoriteettivastaisena Rokkana on vakuuttuva ja hän saa hahmoon myös aimo annoksen isällisyyttä, varsinkin opastaessaan vartiomies Hauhiaa. Vatulan Rokka vakuuttaa myös kuulussa suoaukiolla tapahtuvassa venäläissotilaiden teurastuksessa. Vatula onnistuu välittämään hienosti sen psyykkisen mekanismin, jolla omaa mieltään voi ainakin yrittää suojella tappamiskäskyä täyttäessään ja sen jälkeen.

Kajaanin Tuntematon on vavahduttava näytelmä, jonka sodanvastaisuus puhuttelee. Hahmot tulevat nyt lähelle katsojaa. Kaikki on tietysti myös niin valitettavan ajankohtaista.

Kajaanin kaupunginteatteri. Tuntematon sotilas. Ensi-ilta 20.2.2016.
Esityksiä 20.5.2016 asti.

Dramatisointi ja ohjaus: Juha Luukkonen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Riitta Raunio
Video- ja valosuunnittelu : Hanna Käyhkö
Äänisuunnittelu: Sinikka Isoniemi ja Juho Lukinmaa

Rooleissa: Perttu Hallikainen, Antti Hovilainen, Seppo Kaisanlahti, Niko Karjalainen, Janne Kinnunen, Satu Lipponen, Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Heikki Törmi, Teija Töyry, Asko Vaarala ja Esko Vatula


Anne Välinoro, Aamulehti 18.3.2016

NYT JOKAINEN MIES LÄHTEE TAISTELUSTA KUIN ENKELI

Tämä on Tuntematon sotilas, joka ei pelleile. Ohjaaja-sovittaja Juha Luukkosella ei ole ollut tarvetta räjäyttää klassikkoa murusiksi kuin Leninin patsasta.

Kajaanin kaupunginteatterin Tuntematon sotilas uskoo riittävänsä kertoessaan Suomen itsenäisyyden parhaan tarinan nyrkkiin puristettuna. On tehty näyttelijäntaidetta häikäisevän ovelilla kuvilla.

Tämän jälkeen haluaa mennä Raatteen tielle, koluta Salpalinjaa ja kuunnella, kun äiti kertoo Karjalasta lähdön sadannen kerran: sen, kun sotapoliisi tuli saunan ovelle ilmoittamaan, että aikaa on huomisaamuun.

Kun länsi, itä ja terroristit kalistelevat vierailla mailla ja Eurooppaan pursuaa väkeä hengen hädässä, on pakko ajatella sotaa. Minkälainen jytinä käy rivimiehen päässä?

Tappaja ja kiusaaja

Palaan Juhani Laineen joulun alla julkaistuun väitöskirjaan. Se pohti Tuntemattoman miesten sisäisiä ristiriitoja. Kuinka Koskelasta kasvoi kunnioitettu upseeri mutta Kariluodosta ei?

Kajaanin Tuntemattomassa
Juha Luukkonen on purkanut miesten elämänkaaren avainhetkiin ennen lopullista osumaa. Lehdon piippu suussa – lähtöön mennään takaumavälähdyksinä, askel askeleelta. Tappaja ja kiusaaja saa selityksen tarkkaan valituissa tunnustuksissa.

Suora puhe ja kertoja-minän replikointi limittyvät komeasti samoissa hahmoissa. Kuulija saa nautiskella Linnan kielestä. Ja kaikki tämä vahvalla toiminnalla alleviivattuna.

Tulkinnan kirkkaudesta kertoo kuoleman kuvaus. Jokainen mies lähtee kuin enkeli. Laukauksen ääniä ei kuulla. Korvia vihloo ylä-ääni, joka yhdessä valokohdistuksen kanssa tappaa miehiä. Nämä muuttuvat enkeleiksi kädet taakse kuin siiviksi venyen.

Sovitus jättää vähemmälle tähänastiset velikulta-hepulit, Koskelan riehaantumisen kiljupöntöllä tai Honkajoen saivartelun. Niiden edelle menee elämän outous ja yllätykset pienissä kohtaamisissa: kun Hietanen menee voimattomaksi Veruskan edessä Petroskoissa tai Kariluoto Koskelan ylivoimaisen varmuuden vieressä.

Love Storyn säestyksellä

Jukka Peltolan Hietasen ja Satu Lipposen Veran tanssi ei ole vähempää kuin nykytanssia Love Storyn säestyksellä. Ja se on sydämeen sattuvan kaunista. Näytelmän musiikkivalinnat ovat puoli dramaturgiaa. Koko touhu polkaistaan käyntiin Pink Floydin
Just a brick in the Wall –biisillä ja matkalle mahtuu Schindlerin listan teemaa ja räppäreitä.

Teatterisalin poikki kulkee lankkusilta, rampissa on juoksuhauta. Kun aseen piippu viistää muutaman kymmenen senttiä poskesta, oma miellyttävä plyyshi-istuin häiriytyy sopivasti.

Näyttämöllä on kymmenen miestä ja kaksi naista – kokoonpano on sama kuin Kajaanin kaupunginteatterin näyttelijäkunta. Tuotannossa mukana oleva Projektori-ryhmä tarkoittaa muutamaa näyttelijää etelästä, mutta etupäässä tekemisen asennetta.

Sitä tässä riittää. Vaikka aina toivoo näkevänsä Linnan miehet sen ikäisinä kuin miksi hän sankarinsa kirjoitti, ei keski-ikäisten taiteilijoiden työssä ole nyt mitään häiritsevää tai tehtyä. Johtuu varmaan siitä, että tällä esityksellä on sielu ja yhteinen päämäärä.

Seppo Kaisanlahden tyynesti sotamyrskyä päin käyvää Koskelaa tai Esko Vatulan kirpeänironista Rokkaa seuraa herpaantumatta. Mika Silvennoinen tempoo psyyken ääripäissä Riitaojana, Viirilänä ja Honkajokena. Roolitus on nerokas.

Tuntematon sotilas

****

Väinö Linnan Sotaromaanin pohjalta Dramatisointi ja ohjaus: Juha Luukkonen.
Valosuunnittelu ja videotekniikka: Hanna Käyhkö.
Esitys: Kajaanin kaupunginteatterin päänäyttämöllä 17.3.

-----

Ottakaa Tuntematon Tampereen Teatterikesään

Anne Välinoro
Aamulehti

Kajaanin teatteri on aina ollut taiteellisesti vahva laitos, jonka työ näkyy myös alueellisesti kiertueilla. Teatteri huomioi erityisesti lapset ja nuoret, vaikka tuloja tämä ryhmä ei talolle juuri tuo.

Kajaanin teatteriin ovat jälkensä jättäneet johtajina muiden muassa Miko Jaakkola, Kristian Smeds ja Aila Lavaste. Vuoden 2016 alusta taloa on johtanut Helka-Maria Kinnunen. Vakituisena ohjaajana aloittaa huhtikuussa Lahden Vanha Juko –teatterin vetäjä Jussi Sorjanen. Syksyn uutuutena Kajaanissa nähdään Siunattu hulluus, joka Aapelin teemasta leviää kainuulaisten kylähullujen kartoitukseen. Sitä varten työryhmät jalkautuvat keräämään tarinoita.

Tuntematon sotilas saatetaan nähdä myös Tampereen Teatterikesässä. Viimeisiä valintoja tehdään näinä viikkoina. Näytelmän aihehan sopisi täydellisesti tähän päivään ja Suomen tuleviin satavuotisjuhliin.

Kajaanin kaupunginteatteri täyttää tänä vuonna 110 vuotta. Kainuulaiset ovat aina rakastaneet teatteriaan, kuten korpikirjailija Ilmari Kiantokin. Teatteriin otetaan hanakasti yhteyttä ja vinkataan omista ideoista.

Joskus kannattaa lähteä Jyväskylää edemmäs teatteriin. Luonnonkauniin Kainuun vaaroja ennen pysäyttää Suomen upein rautatieasema ja sykähdyttävin teatteri – molemmat jugendin helmiä.


Veli-Pekka Leppänen, Kansan Uutiset 19.3.2016

KORPISOTURIT KUOLEVAT YKSILÖLLISESTI KAJAANIN TUNTEMATTOMASSA

Juha Luukkosen ohjaus Tuntemattomasta sotilaasta korostaa romaanin pasifismia. Kajaanin kaupunginteatterin näytelmä kunnioittaa kieltä ja ihmistä.

Suomalaisten tarkimmin lukema ja tuntema romaani on Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954). Teatteriin sovitettuna sen ovat niin ikään nähneet satatuhantiset yleisöt – huippuna tietysti kymmenisen vuoden esitysjakso Pyynikin kesäteatterissa 1960-luvulla.

Kajaanin kaupunginteatterissa tuli vastikään ensi-iltaan Tuntemattoman sotilaan poikkeuksellisen kiintoisa muunnelma. Juha Luukkonen on dramatisoinut ja ohjannut näytelmän Linnan Sotaromaanin pohjalta, lopulta julkaistua teosta hieman pidemmästä ja poleemisemmasta alkuperätekstistä.

Luukkosen luomus limittää perinteisempää kuvastoa ja verestä uustulkintaa. Näyttämö tihkuu kolkkoa tyylikkyyttä – lavastus samoin kuin ääni- ja kuvamaisemat tukevat sotilashahmojen kavalkadia karulla sotatantereella. Takavuosien villitystä – videointia – ja valokuvia hyödynnetään vaihteeksi onnistuneesti. Puvustuksissa sekoitetaan vanhaa ja vähän uutta.

Pari 1960-luvun iskelmää olisi hyvin voinut jättää syrjäänkin. Koskaan et muuttua saa -tyyppiset vetäisyt jäävät auttamatta yksitasoisen osoitteleviksi, aiemminkin kuulluiksi tyylikeinoiksi.

Linnan kieli elää

Esitys rikkoo totunnaista kronologiaa paikoitellen, muttei niin radikaalisti, että Linnan romaanin periystävät joutuisivat jotenkin eksyksiin. Eräät kohtaukset ja repliikit sijoittuvat vähän vapaammin, mutta paikkaansa oivasti perustellen.

Toisin kuin joidenkin klassikoiden nykysovituksissa, Kajaanin näyttämöllä on säilytetty Linnan autenttinen kieli ja murteet, sananlaskuiksi korottuneet kansallisrepliikit ja sutkaukset. ”Alkaa meinaan puuristin tienuu…”, alikersantti Lahtinen (Janne Kinnunen) murahtaa kuolemansa arvaten – ja lukemattomia vastaavia.

Sotaromaanin vaikutusta heijastuu eräisiin ”selittäviin” kohtiin, vaikkapa puheeseen armeijan ”syksyn 1941 moraalisesta kriisistä”. Sellaiset maistuvat luennolta, ja kyseenalaista on, miten passelisti tällaiset kommentaarit niveltyvät näyttämötaiteeseen.

Ensiarvoista on näyttelijätyö: luontevaa kautta linjan. Kymmenen salskeaa miestä ja kaksi komeaa naista hoitavat yli 40 roolia – niin, ettei katsomoon välity hitustakaan kiireen vaikutelmaa.

Sotilas sotilaalta, kuolema kuolemalta

Uusi erikoisuus on, että konekiväärijoukkue läpikäydään sotilas sotilaalta, ikään kuin eräänlaisena sotapoika-antologiana: esittely, käsittely, kuolema… Dramaturgia alleviivaa tehokkaasti yksilön osaa mielettömyyden myllyissä.

Kuolema, kaikkien sotien kliimaksi, toteutuu joka kerta traagisesti ja silmiä hivelevästi, kirkasvalon ja korkean äänen yhdistämänä kohoamisena. Kaikkein liikuttavimmin toteutuu venäläisen upseerin kuolema; taustalla tulessa käpristyvät hänen muistonsa, päiväkirjansa, perhekuvansa, koko elämä.

Honkajoen (Mika Silvennoinen) tunnetut monologit purevat yhtä koomisina kuin ironisinakin. Hietasen (Jukka Peltola) ja Veran (Satu Lipponen) tanssikohtaus on mieleen jäävä sekin, ja lukuisat muut hetket kansallisesta muistivarastostamme.

Juha Luukkonen korostaa oivaltavasti, että Tuntematon sotilas on kaikkea muuta kuin sankarieepos – mukana on veijareita, mutta hekin kuoleman tirkistysluukusta nähtyinä. Teoksen elementit ovat tasapainossa.

Väinö Linna aikanaan sanoi lähettäneensä parikymmentä harvinaisen eläväistä miestä ylös WSOY:n portaikosta, mutta kyllä nämä hänen kainuulaiset hahmonsakin syvästi hengittävät. Tänä vuonna 110 vuoden ikään ennättävä Kajaanin kaupunginteatteri on yllättänyt usein myönteisesti.

Niin tälläkin kertaa. Ja kiitos siitä.

Tuntematon sotilas. Kajaanin kaupunginteatteri, yhdessä Projektori-ryhmän kanssa.
Väinö Linnan Sotaromaanin pohjalta dramatisoinut ja ohjannut Juha Luukkonen.
Lavastus ja puvustus Riitta Raunio, valaistus Hanna Käyhkö, äänet Sinikka Isoniemi ja Juho Lukinmaa.
Rooleissa esiintyy 12 näyttelijää.


Eeva Kauppinen, Teatteri&Tanssi+sirkus 3/2016

INHIMILLISYYDESTÄ TULEE SODAN UHRI KAJAANISSA

TUNTEMATON SOTILAS nousee juoksuhaudoista rynnäkköön uudestaan ja uudestaan. Kajaanin kaupunginteatteri ja ohjaaja Juha Luukkonen iskevät omalla Tuntemattomallaan keskelle keskustelua siitä, mitä sota tekee ihmiselle. Se kohottaa Väinö Linnan Sotaromaanista dramatisoidun teatteritulkinnan universaalille tasolle.

Sota ei poteroitunut mykistyneiden isoisiemme jälkeenjääneisiin kirjeisiin tai kilpistynyt yhä vähenevien veteraaniemme kunniamerkkirivistöihin. Sota jonottaa turvapaikkaa Euroopan piikkilanka-aidoilla, hukuttaa pikkupoikia Välimereen ja määrittelee kiintiöitä pakolaisten määrälle. Sota on nyt enemmän iholla kuin kylmän sodan aikaan.

Uusia ääniä on alkanut kuulua myös Suomen talvi- ja jatkosodan ympäriltä. Ohjaaja Luukkonen lukee Linnaa rohkeasti ohi Edvin Laineen herooisen tulkinnan. Luukkosen Tuntematon pyrkii tavoittamaan rivimiesten hämmennyksen, pelon, kärsimyksen ja kauhun näyttämöllä. Noin neljänkymmenen Linnan henkilön kautta mentaaliseen puoleen pääsee käsiksi.

Menetetty inhimillisyys on sodan iso uhri. Siitä ääriesimerkki on sisältä kivettynyt alikersantti Lehto näyttelijä Niko Karjalaisen jäätävän terävänä tulkintana. Häntä vasten näkyy säälimättömästi sotamies Riitaojan (Mika Silvennoinen) kuolemankauhu.

Kajaanin sotilaat puhuvat puolestaan kolmannessa persoonassa kuolemansa jälkeen. Hieno dramaturginen ratkaisu tuo mieleen Spoon River antologian omia runollisia nerkologejaan lukevat vainajat. Kaikki menettävät henkensä samalla tavalla: kohoavat kaarelle kirkasta ylävaloa vasten. Näin näyttämöllä voi kuolla olematta banaali. Ja koska vainajia tulee paljon ja esitys kestää yli kolme tuntia, katsoja ajautuu mukaan järjettömyyksien toistumisen prosessiin.

EFEKTIÄ TUKEE SE, että näyttelijät esittävät useita eri henkilöitä. Se pyyhkii persoonien rajoja. Vahvistuksena Kajaanissa on Projektori-ryhmä. Kaikki heittäytyvät mukaan munaskuita myöten. Aseistariisuva yhteishenki välittyy katsomoon.

Riitta Raunion lavastusratkaisu – pitkät kulkusillat katsomon halki ja reunoilla – vangitsee yleisön taistelutantereelle, Karjalan suohon tai peltoaukealle vihollisen positioon. Olosuhde jatkaa korsujen klaustrofobiaa. Joukot hyökkäävät katsojia kohti ja piiput osoittavat ylävartaloon.

Ilon pilkettä esitykseen tuovat arjen unelmat, kauneimpana niistä Eerolan (Janne Kinnunen) haave puvusta ja polkupyörästä. Musiikkivalinnat ovat kuin sattumia sopassa: Pink Floydin Another Brik in The Wall, Mariskan Kukkurukuu ja Oskari Merikannon Tuima on tuuli.

Keski-Eurooppaa hallitsee toisen maailmansodan osalta kärsimisen muistaminen, sanoi professori Tiina Kinnunen Tuntematon sotilas -seminaarissa Kajaanissa. Milloin uhrien kärsimys nousee meidän sotatulkinnassamme esiin? Tuleeko aika, että voisimme puhua nuorten miesten uhraamisesta?

Tässä se nyt on.