Olet täällä

Mietteitä kirjoista ja kirjoittamisesta

vhuovi1.jpg

 

Kirjoittamisesta
 

Pyrin etsimään ihmistä. En nukkemaisena, en pyhimyksenä, – jostakin sieltä rajoilta, jossa hyvä ja paha törmäilee toisiinsa. Elämä on täynnä satiiria. Sitä on mahdoton sovittaa pienen kirjan puitteisiin niin paljon kuin haluaisi.
Veikko Huovista tapaamassa / Martti Havas (Joulukontti 1957, s. 13–15)

Kuuntelen myös musiikkia melko paljon, ja uskon musiikilla olevan huomattavan vaikutuksen työhöni. Joskus, kun joutuu voimakkaan musiikkielämyksen valtaan, tulee jopa mieleen, ettei tässä niin välttämättä tarvitsisi aina humoristikaan olla.
Kirjailijakuvia 1: Hiljainen hymy maailman menolle / Kari Huttunen (Kainuun Sanomat 30.9.1962)

Inspiraatio oli nuorena kova. Saattoi unohtaa kaiken ja kirjoittaa parikymmentä liuskaa päivässä. Uskon, että useimmilla kirjailijoilla se myöhemmin muuttuu ihan tavalliseksi työnteoksi. Varsinkin asiateoksia tehdessä joutuu nimenomaan tekemään työtä, kirjoittamaan rutiinilla. Hauskoja pikkujuttuja teen vieläkin inspiraation vallassa. Kirjailijana tunnen voimakkaimmin eläväni silloin kun saan joka päivä jotakin tehdyksi. Tulee painostava olo ellei saa mitään valmista aikaan.
Veikko Huovinen, Kainuun kirjailija / Anja Katavisto (Rajamme Vartijat 7/1969, s. 12–13, 41)

Vielä tekijän kappale vaikuttaa yleensä mukavalta, mutta sitten kun kirja on ilmestynyt ja tietää muidenkin sitä lukevan, se aina jotenkin latistuu. On se kumma.
Veikko Huovisen joutokäynti /Jouni Hirvaskero (Suomen Kuvalehti 44/1973, s. 22–26)

Kun aina jälkeen päin miettii, miten jutut syntyvät, niin ei sitä itsekään oikein tiedä. Mutta se on aivan selvää, että yksi tärkeimmistä tekijöistä on aamiaispöytä. En tiedä, mikä siinä vaikuttaa. Se vain on joku riemukas hetki päivästä, takana outoa rajua elinvoimaa kun ihminen syö aamiaista. Siinä herää jostain syystä hyvin demoonisia aiheita. Eikä vaadi sen kummempia ruokia, ihan vain näitä vellejä ja lämmityksiä.
Veikko Huovisen joutokäynti / Jouni Hirvaskero (Suomen Kuvalehti 44/1973, s. 22–26)

Tämänkin verran kirjoittaneena tiedän, että eipä kirjoilla juuri maailmaa muuteta, vaan jos ajattelemaan pistäisi, niin hyvähän tuo olisi.
Veikko Huovisen kolme vuosikymmentä: "Ei korpikirjailija nyt hassummalta kalskahda!" / Eero Marttinen (Kainuun Sanomat 24.9.1978)

Kirjoittamisessa minua kiusaa kirjoitusvirheetkin. Aina sitä myöten kun niitä tulee, ne pitää korjata. Ittekin huomaan, ettei tämä ole oikein taloudellista, muttei osaa muutenkaan.
Sotkamon Sokrates, modernisti kirjoittava konservatiivi, jolla on radikaaleja päähänpistoja / Ritva Väisänen (Karjalainen 14.10.1979)

Sellainen on minulla kaava, että kun kirjoitan pitempää, mielikuvitustani alkavat kiusata pienet, sähäkät jutut.
Lunta hamstraamassa / Aino Mervi & Jorma Blomqvist (Apu 1/1983, s. 2–4)

Kyllähän minä olen kainuulainen ajatuksiltani ja teoiltani ja se näkyy myös tuotannossani. Eräjutut puhuivat täkäläisestä luonnosta, aihe on minulle jo lapsuudesta tuttu ja esiintyy tuon tuostakin yhä kertomuksissani. Mitään jännittävää asiassa ei enää ole, kalastukset, metsästykset ja leiritulet on käyty useasti läpi monissa kirjoissa. Meidän metsissämme ei kävele leijonia tai tiikereitä, joista jaksaisi lukea uudelleen ja uudelleen.
Niin meitä kuljetellaan, niin meitä siirrellään, sanoo kirjailija arvoituksellisesti / Marja-Liisa Majasaari (Oulun ylioppilaslehti nro 8/1986, s. 8)

Saan olla kiitollinen, etten ole joutunut ihan seinille kirjoittamaan. Mutta kirjoittaessa ei passaa ajatella sitä, miten kirja tulee myymään. Pitää kirjoittaa, mikä itseä miellyttää.
Kirja on hyvä kaveri (60-vuotishaastattelu) / Marjatta Kurvinen (Sotkamo-lehti 5.5.1987)

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampaa kirjoittaminen on. Kun on tullut jo niin monipuolisesti kopastua tätä kirjallisuuden kenttää, on vaikea löytää jotakin uutta.
Kirja on hyvä kaveri (60-vuotishaastattelu) / Marjatta Kurvinen (Sotkamo-lehti 5.5.1987)

Ensimmäiset kirjani kirjoitin ruudulliselle paperille lyijykynällä. Olen hidas kirjoittaja. Minulla on teksti pitkälle mietitty ennen kuin kirjoitan. En kirjoita uudestaan. Minusta kaksi liuskaa on hyvä saavutus päivässä. Teksti tulee siksi, millaiseksi olen sen aikonutkin.
Kirjailija Veikko Huovinen Suomussalmella: Kirjoittaminen kirja kirjalta vaikeampaa / Risto Kormilainen (Ylä-Kainuu 24.11.1987)

Ei saa alistua kamalille ajatuksille. Minä en lienekään voivottelevainen kirjojen tekijä. Sota-aika sen kai teki, ei kannattanut itkuvirsiä laulaa ihmisten kärsiessä. Kyllä sitä tiesi, kuinka tiukoilla ihminen oli sodan jälkeenkin kun katseli lumihangessa rämpivää sotainvalidia savotassa.
Veikko Huovinen kyllästyi lamapuheisiin: Nyt pitäisi lyödä nyrkkiä pöytään / Risto Karlsson (Seura 49/1991 ja Kotiliesi 23/1991, Kirjajoulu-liite)

Kun joku kirja on ilmestynyt, siinä menee aikaa levätessä. Mutta kun aikansa on ollut, rupeaa ajattelemaan, että mitäs varten minä täällä oikeastaan oon ja pitäshän tässä jotakin tehä. Varsinkin keväällä on helpompi alottaa, kun on valosaa. – Välillä sitä ajattelee, että ei riviäkään enää koskaan. Mutta sitten vaan kirjoittamisen halu rämpii päälle.
Veikko Huovinen, kirjailija ilman reunaehtoja (Me Naiset 15/1992, s. 56–57, 87)

Minusta tuli kirjailija sen takia kun nuorena metsässä kulkiessani näin niin paljon kaunista ja jännittävää. Ensimmäiset juttuni olivat eräjuttuja, joista sain kosketuksen kirjoittamiseen. Nuorena poikana metsästysretkillä luonto vaikutti minuun voimakkaasti.
Kirpeitä kannanottoja Sotkamosta / Jussi Rekinen (Kodin Kuvalehti 19/1992, s. 6–9)

Nuorempana saatoin kirjoittaa niin että koko opiskelu unohtui: parikymmentä sivua päivällä ja yöllä. Nyt tahti on paljon hitaampaa. Kirjoitusinto ei enää ole sellaista kuin nuorena. Kirjoituspöydän ääreen istuminen on nykyään kovin raskasta. Juttuja muhii pääkopassani vaikka millä mitalla. Ne tuntuvat pahuksen hyviltä, mutta en edes kehtaa kirjoittaa niitä.
Kirpeitä kannanottoja Sotkamosta / Jussi Rekinen (Kodin Kuvalehti 19/1992, s. 6–9)

Metsä on antanut paljon minulle ja kirjalliselle työlleni. On ollut monenlaisia suhteita metsään: lapsuuden metsä, erämetsä, esteettinen metsä ja ammatin takia propsi- tai tukkimetsä.
Veikko Huovinen, Vuokatinvaaran ajattelija : "...Voi juku, kun olen onnellinen!" / Arto Pietilä (Metsästys ja Kalastus 5/1997, s. 10–15)

Kyllä kai minusta tuli kirjailija, kun olin nuori metsästäjä ja jaksoin nousta aamulla hyvin aikaisin. Monesti istuin ladon kynnyksellä auringon nousua ihmettelemässä... Oli merkillistä tulla unisiin kyliin, joissa ei tiedetty mitä metsässä tapahtuu. Tuntui kuin olisi yksin omistanut jotain sellaista, josta pitäisi kertoa toisillekin.
Veikko Huovinen, Vuokatinvaaran ajattelija : "...Voi juku, kun olen onnellinen!" / Arto Pietilä (Metsästys ja Kalastus 5/1997, s. 10–15)

On ne vaan jänniä nuo aakkoset. Mokomilla pikkuisilla merkeillä saa aikaan niin kummallisia tarinoita, että niitä luetaan.
Veikko Huovisen kirjailijan taivalta kohta 50 vuotta : yksittäistaistelija Kainuun korvessa (Koti-Kajaani 25.–26.9.1999, s. 8)

Kaikki kirjat ovat kuin omia lapsia omine piirteineen. Tuleehan niitä joskus aina ihasteltua ja samalla mielessään vähän korjailtuakin.
Veikko Huovisen kirjailijan taivalta kohta 50 vuotta : yksittäistaistelija Kainuun korvessa (Koti-Kajaani 25.–26.9.1999, s. 8)
 

Kirjoista ja lukemisesta
 

Kyllä se on ihmeellinen tämä kirjojen maailma. On se. Semmoisia pitää kirjoittaa, joita ei ole olemassakaan. Ei muuta kuin pistät paperille, ja sitten ne ovat olemassa. Ja kuitenkaan eivät monet kirjailijaa oikein ymmärrä vaan luulevat, että se on semmoinen joutavalla eläjä. Vaan olen tässä miettinyt, että ei se kirja taida ihan olematon ollakaan. Työllistää sekin aika joukon. Latojat, kirjaltajat ja viisaat faktorit puuhailevat. Painokoneet jyskyttävät. Kuljetusvälineet joutuvat ponnistelemaan kuljettaakseen kirjoja. Pakkaamot toimivat. Kirjakauppiaat myydä nyökyttelevät ja koettavat olla hyvin hurmaavia. Ja jos filmimiehet sattuvat innostumaan, ne liehuvat, ja vielä teatteri-ihmisetkin. Niitäkin se heilauttaa. Ja sitten ihmiset jotka lukevat ja viettävät muutaman iloisen illan.
Huovisen syysarvoituksia: Taidan ruveta eläkkeelle / Jouni Hirvaskero (Savon Sanomat 6.10.1974)

Eläkkeelle kai tästä pitäisi lähteä. Ei kestä enää peukalot. Kun on vuosikymmenet lukenut selällään ja pidellyt peukalon hangassa raskaita romaaneja sekä tieteiskirjallisuutta, alkavat peukalot kipeytyä. Piti käydä oikein verikokeessa. Selvä ammattitauti kai se on. Liekkö ihan luupiikki. Peukalot vaikuttavat luomiskykyä vähentävästi.
Huovisen syysarvoituksia: Taidan ruveta eläkkeelle / Jouni Hirvaskero (Savon Sanomat 6.10.1974)

Kirjoja ei voi panna paremmuusjärjestykseen. On falskia sanoa, että tämä tai tuo on vuoden paras kirja. On monenlaisia lukijoita, jotka arvioivat eri tavoin. Kirja elää omien kansiensa välissä omaa elämäänsä. Ei sitä voi julistaa toista kirjaa paremmaksi tai huonommaksi niin kuin juoksijoita ja hiihtäjiä voidaan listoittaa.
Päiväkävelyllä Veikko Huovisen kanssa / Raimo Seppälä (Aamulehti 18.1.1985)

Paljon on pidetty ääntä kirjoista, joita lukijat eivät lue. Eivät lukijat niitä hyljeksi sen takia, että olisivat tyhmiä, vaan siksi, että heillä on oma vaistonsa. Paljon luettu kirja ei välttämättä ole huono eikä vähän luettu hyvä.
Veikko Huovinen luottaa kerronnan tuhatvuotiseen valtavirtaan / Raimo Seppälä (Aamulehti 10.2.1985)

Kirja, josta jää hyvä mieli, on hyvää kirjallisuutta. Jos kirja ahdistaa, tekee epävarmaksi, ärsyttää, ei hyvältä tunnu. Onneksi sellaisia kirjoja ei paljon lueta, torjunta toimii. Onneksi meillä on valinnan vapaus.
Kemilältä ja Huoviselta Sotkamon kuvakirja / Marja-Liisa Tuppurainen (Kaleva 28.11.1986.)

Kirjoissa on paljon asiaa ja tietoja, aina kirjaa tarvitaan ja toiseksi maailmassa on paljon hyviä kirjoja... vaikka lukisi yhden kirjan päivässä niin hyvää lukemista riittää eliniäksi. Sitten kirjalla on paljon näitä hyviä puolia: kirja on hiljaa, kun lyö kannet kiinni, ja sitäpaitsi se ei ole valmiiksi naurettu.
60 vuotta täyttävä Veikko Huovinen: "On vain semmoista huminaa ympärillä" / Eero Marttinen (Kainuun Sanomat 6.5.1987)

Pohjimmiltani olen optimisti enkä oikein jaksa käsittää, miksi nykyään tehdään niin synkkiä kirjoja. Mieluummin kasvateltaisiin kumminkin hymyä.
Poikakirja enää puuttuu (60-vuotishaastattelu) / Katri Simonen (Uusi Suomi 7.5.1987)

Poikakirjoja luen ja urheilukirjoja. Lasse Virenistä pittää aina lukea ja Eero Mäntyrannasta. Minä en ole niin korkeakirjallinen enää. Eräkirjallisuutta luen ja sotakirjoja – nekin on nykyään huonompia ja huonompia – täysin kaupallisia.
Ei mikään hulvattoman hauska Veikko / Auli Nykänen & Markku Lepola (Apu 50/1990, s. 2–5)
 

Arvosteluista ja määritelmistä
 

Ei modernistiksi pääse kuin suhteilla. Minäkin haluaisin modernistiksi ja proosan uudistajaksi, mutta eivät ne ota minua, kun en ole kenenkään tuttava enkä helsinkiläinen. Niin sanottuun väliryhmäänkään eivät varmasti ottaisi minua, siis vanhan ja uuden välille, kun asun syrjässä ja olen – humoristi. Näin ollen minä jään aivan tavalliseksi kansankuvaajaksi, eikä kukaan kirjoita minusta jännittäviä esseitä eikä "tulkitse" minua hienoissa kirjallisissa lehdissä. Mutta mitäpä ei kärsisi "kansan" tähden!
Ei modernisti eikä kainuisti – vaan Veikko Huovinen / Vilho Kyrölä (Suomen Kuvalehti 35/1960, s. 20–21, 38)

Minunkin tuotantoani on selitetty vaikka millä tavalla: on löydetty todella ihmeellisiä seikkoja, joita itse en ole tullut edes ajatelleeksi. Rivien välistä arvostelijat yrittävät lukea vaikka mitä, mutta jää kyselemään, onko se tarpeellista. Huumorintajuisella kirjailijalla eivät tällä pelillä kyllä naurunaiheet lopu.
Veikko Huovisen sotkamolainen hattutanssi / Eero Marttinen (Kainuun Sanomat 12.10.1967)

Useimmat ihmiset näkyvät pitävän ainoana oikeana huumorina sellaista leppoisaa huumoria, joka ei loukkaa ketään. Ja kyllähän se kovasti mukavaa ja sydämellistä onkin. Mutta onhan niitä muitakin yleismaailmallisesti tunnustettuja huumorin lajeja kuten satiiri, ironia, jopa sarkasmi. Niiden käyttöön ei vain ole meillä totuttu.
Huovisen syysarvoituksia: Taidan ruveta eläkkeelle / Jouni Hirvaskero (Savon Sanomat 6.10.1974)

Jos saisin itse valita, olisin "kirjailija, jonka tuotannossa esiintyy myös huumoria". Humoristi on kustantajalle myyvä nimitys. Kirjakerholla näkyy olevan jaoteltuna erikseen kotimainen kaunokirjallisuus ja erikseen huumori. Huumori ei siis ole enää kaunokirjallisuutta. Saisi se kuitenkin edes alalaji olla.
Jokohan Kiannon pahahenki siirtyi Huoviseen? / Irma Matilainen (Karjalainen 1.11.1976)

Olen sanonut, että en halua olla humoristi, vaan kirjailija. Olen huomannut, että eräitä arvostelijoita ärsyttää roolista poikkeaminen samoinkuin yleisön joukossa muutamat tosikot tuntuvat ajattelevan, ettei humoristilla saisi olla alakuloisia mietteitä ollenkaan. Tämä kävi ilmi päiväkirjani ilmestyessä. Pöllöhän sellainen ihminen olisi, joka aina on iloinen!
"Lullukkaväkeä on yhä enemmän" : eikö enää auta olla leikkisä, Veikko Huovinen / Elina Karjalainen (Suomen Kuvalehti 18/1977, s. 42–46)

Varhaisemmissa vaiheissa jotkut piruillessaan käyttivät minusta nimitystä korpikirjailija ja se ärsytti minua. Mutta nyt kun olen ajatellut, niin korpikirjailijahan minä olen. On tässä ammatissa täällä Sotkamossa ainakin ne korpikirjailijan varjopuolet ja juurine tulevat enemmälti esiin. Ei korpikirjailija hassummalta kalskahda.
Veikko Huovisen kolme vuosikymmentä: "Ei korpikirjailija nyt hassummalta kalskahda!" / Eero Marttinen (Kainuun Sanomat 24.9.1978)

Kriitikot kun kirjoittaa, niin ne eivät kirjoita minkälainen se kirja on, vaan minkälainen siitä heijän mielestään olis pitänyt tulla. Ihmettelevät, miksi hernesoppa ei maistu kaalisopalle…
Huovis-Veikon humusavotta (60-vuotishaastattelu) / Veikko Huttunen (Iisalmen Sanomat 6.5.1987)

Kun Havukka-ahon ajattelijaa ruvettiin lukemaan radiossa, vastaantulijat hymyilivät oudosti ikään kuin odottaen, milloin avaan suuni ja kerron jonkin leikillisen jutun. Humoristi ei kuitenkaan välttämättä ole mikään kahdella jalalla kävelevä huumori. En ollut hersyvä enkä pitänyt julkisuudesta.
Yksi on varmaa – huumori ei kuole (60-vuotishaastattelu) / Kaarina Naski (Etelä-Suomen Sanomat 6.5.1987)

En ymmärrä kirjailijoita, jotka sanovat ottavansa arvostelut nöyrästi. Sitähän pitää olla vihainen. Sanoa, että haistakaa! Usein arvostelijat kaiken kukkuraksi tietävät paremmin, miten kirja olisi pitänyt kirjoittaa. Heiltä vain tulee niin vähän kirjoja.
Veikko Huovinen, kirjailija ilman reunaehtoja (Me Naiset 15/1992, s. 56–57, 87)

Kyllä humoristikin voi ottaa kantaa yhteiskunnallisesti, kunhan muistaa tehdä sen huumorin keinoin. Jos huumori unohtuu, syntyy vain ikävää paasausta.
"Ihailen takinkääntäjien sulavuutta" : Veikko Huovisen sapetus on asettunut kommunismin kaaduttua / Seppo Heikinheimo (Helsingin Sanomat 28.7.1993)

Minä en ole koskaan ollut mikään osallistuva keskustelija. Täältä pohjoisesta katsoen etelän miesten kotkotukset ovat siinä määrin turhia, että useimmiten riittää kun niille hymähtää.
"Ihailen takinkääntäjien sulavuutta" : Veikko Huovisen sapetus on asettunut kommunismin kaaduttua / Seppo Heikinheimo (Helsingin Sanomat 28.7.1993)

Jonkun verran olen lukenut arvosteluja, mutta vanha koira ei opi uusia temppuja. Kaikki arvostelijat ovat erilaisia, se on luonnon laki.
Veikko Huovisen kirjailijan taivalta kohta 50 vuotta : yksittäistaistelija Kainuun korvessa (Koti-Kajaani 25.–26.9.1999, s. 8)

Viimeksi muokattu

21.12.2016