Olet täällä

Tekikö hän oikein?

Tekikö hän oikein?
 

Koskemattoman korvan rauha on rikkoutunut. Kirveen kalske, sahan vihlova kitinä ja työmiesten huudot täyttävät ilman. Rysähdellen kaatuvat vanhat tasalatvaiset hongat lumiseen maahan. Oman suuren sortumisensa kostoksi murskaavat ne iskunsa voimalla allansa olevat heikot taimet kuorettomiksi karahkoiksi. Valkoisten kuurapilvien tiheät pyörteet peittävät hetkeksi koko ruhjotun rykelmän, kunnes työmies tulee aseineen korjaamaan pois kaiken arvokkaan ja hyödyllisen. Raskaasti huohottaen ja valkeata höyryä puhaltaen kiskovat kuuraiset hevoset valkopintaista, kalisevaa kuormaansa maantien varrelle.

Suuren puutavarayhtiön metsätyöt ovat käynnissä. Raskaat kuorma-autot kuljettavat aurattua maantietä tukkikuormiaan kylässä sijaitsevan sahalaitoksen pureviin hampaisiin. Muutamien kilometrien päässä tuosta elämää kuhisevasta metsästä ja tukkien lastauspaikasta on autotien varrella yksinäinen talo. Sen puuhakas väki hyörii milloin missäkin piittaamatta suuresti automiehistä, jotka pihan kaivosta alinomaa kantavat vettä autojensa jäähdyttäjiin. Kuitenkin kahdelle talon asukkaista suo elämä vielä hymyilevän onnen elää ulkopuolella kuumeisen työn ja aineellisten huolien. Heillä riittää aikaa kuunnella ketjujen kilinää autojen pyörissä ja katsella ihastuneena lumiauran kiilasta sivulle suihkuavia ryöppyjä. He eivät tunne niitä velvoituksia ja siteitä, joiden paineen alaisena ympäröivä maailma on pakoitettu uupumukseen asti ponnistelemaan. He elävät omaa pienoismaailmaansa, johon ehyesti sisältyy kaikki toivottu ja haluttu eikä mitään muuta. Sen herkkä sopusointu on lapsellisen aitoa ja sen onnellisuus täydellisintä maailmassa, kunnes vieraan karkea kosketus rikkoo kaiken ainiaaksi.

Isän luvalla oli Leo hankkinut kotiinsa Tellun jo silloin kun se oli aivan pieni kiiltomusta pentu. Yhdessä he ovat sitten kasvaneet täällä syrjäseudun rauhassa jo pari vuotta. Tellu oli nyt saavuttamaisillaan täysi-ikäisyytensä, mutta kahdeksanvuotiaalta Leolta se oli vielä kaukana. Tästä suhteellisesta kehityserosta huolimatta sopivat he hyvin keskenään. Aamusta iltaan oli Tellu Leon ainoana leikkitoverina. Yöt nukuttiin väsyneinä samalla vuoteella. Näytti, kuin koirakin olisi tavallista lujemmin kiintynyt tuohon umpimieliseen lapseen. Tänä talvena alkaneet metsätyöt toivat heidän ulkonaisesti yksitoikkoiseen elämäänsä paljon mieluisaa vaihtelua, mutta ne toivat myöskin suruja. Kaikkien muiden automiesten kanssa oli Tellu hyvissä väleissä, paitsi Sakun kanssa. Tämä oli pieni liukasliikkeinen mies, jonka oikeata nimeä ja kotiseutua ei kukaan tarkalleen tietänyt. Jollakin keinoin hän oli aikoinaan päässyt auton omistajaksi ja omaksunut samalla itsellensä kiitettävällä perinpohjaisuudella käsityksen automiehen korkeasta arvoasemasta yhteiskunnassa. Sakun kiroilu, potkiminen ja ilkeämielinen ärsytys sai Tellun välkyttelemään hampaitaan ja murisemaan uhkaavasti. Pyryisinä päivinä oli Sakun autoon tavallisesti kiinnitetty lumiaura. Siitä ystävykset jo kaukaa tieltä tunsivat häiritsijänsä ja alkoivat vähitellen välttää häntä.

Eräänä tuiskuisena kevättalven aamuna Leo varustautui mäenlaskuun. Tellu seurasi uskollisesti mukana. He lähestyivät juuri sitä isoa mäkeä, jonka alla on automiehille vaarallinen mutka, kun takaapäin kuului auton ääni. Sakun lumiauraa työntävä auto tuli vinhasti tasaista lakeutta myöten pyyhkäisten paksut kinokset tien syrjillä jo ennestään oleville korkeille valleille. Leo itse varustautui ajoissa pois tieltä, mutta Tellu ei tällä kertaa hätäillyt. Se juoksi vain keskellä tietä luottaen nopeuteensa. Tämän näkeminen ilmeisesti ärsytti Sakua ja ilkeä ajatus innoittikin häntä äkkiä kiihdyttämään autonsa vauhtia. Hurjasti lunta suihkuttaen läheni se Tellua. Tämä tunsi jo lumen tupruavan ympärillään. Pehmeät lumivallit molemmin puolin tietä peloittivat sitä hyppäämästä syrjään. Se katseli hätääntyneenä taaksensa eikä muistanut enää juosta kaikin voimin. Samassa hetkessä lumiauran terävä kärki tavoitti sen. Leo ehti vain kuulla tuskaisen ulvahduksen ja nähdä lumituiskun nielaisevan Tellun auton jatkaessa hurjasti matkaansa ylös mäkeä paukkuen ja rätisten ilkeästi. Leo hiihti pelosta jännittyneenä paikalle. Tellu oli laahautunut pitkän matkaa auton mukana. Sen silmät olivat oudosti pullistuneet ulos kuopistaan. Turkki oli vielä lämmin, mutta ruumis oli täysin eloton.

Pientä yhteisöä oli kohdannut raskas menetys. Sen toinen onnellinen osakas oli karkean ihmisilkeyden uhrina haudattu jäiseen maahan. Sureva lapsensielu koetti salata tuskansa äänettömäksi. Hautaustilaisuudessa auttoi isän tyyneys vielä pikku raukkaa miehuullisesti hillitsemään itkuaan, mutta illalla hänen yksin nukkumaan käydessään sai vuodetoverin poissaolon kaipaus kyynelvirrat puhkeamaan. Suuret karpalot vyöryivät tyynyltä alas siihen kuoppaan, jossa Tellu ennen oli nukkunut, mutta jossa nyt oli vain muutamia kiiltomustia karvoja. Epätoivoa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Pieni mies näytti pääsevän tunteittensa herraksi. Vaikka itkuiset silmät vielä useita tunteja tuijottivat yöhön, eivät huulet enää vavahdelleet. Kun ne olivat kuiskanneet iltarukouksensa, vetäytyivät ne jo lohduttavan ajatuksen aiheuttamaan tyytyväiseen hymyyn.

Seuraavina päivinä näytti Leo vanhempiensa iloksi unohtaneen koko asian. Hän puuhasi innokkaana omissa askareissaan valmistellen jotain työverstaassa. Isä lainaili hänelle mielihyvin työvälineitään, sillä hän tiesi Leon askartelussa voivan parhaiten unhoittaa surunsa. Vanhempien kohdalta Tellun onnettomuus pian peittyikin suurempien tapausten varjoon. Viikon jälkeen Tellun kuoleman loukkasi Leo selkänsä suksimäessä. Hän kertoi kaatuneensa kiveen kovassa vauhdissa. Itse hän kyllä jaksoi tulla kotiin, mutta hänen oli heti mentävä vuoteeseen ja turvauduttava pian lääkäriin. Isäkin oli käynyt myöhemmin onnettomuuspaikalla ja tuonut sieltä pois Leon katkenneet suksenkappaleet. Saman päivän aamuna oli Sakun auto auroineen ajanut ojaan ison mäen alla olevassa mutkassa. Auto oli vähän vioittunut, mutta miehelle ei ollut tullut vahinkoa. Tästä suuttuneena arvelivat toiset automiehet hänen muutamien päivien kuluttua ottaneen lopputilinsä ja lähteneen pois paikkakunnalta yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin.

– – – – –

On kulunut kaksitoista pitkää vuotta. Kesät helteineen ovat tulleet ja menneet. Talvet pyryineen ja pakkasineen ovat saapuneet luonnonlakien mukaisesti ajallaan paetakseen taas vuorostaan kevään lämpimiä voimia. Maantievarren talo on saanut viettää rauhaisaa elämäänsä vapaana tukkilaisaikojen meluista. Raiskatut metsätkin ovat saaneet monia toivorikkaita armovuosia vaatettaakseen alastonta häpeäänsä. Nuori elämää uhkuva taimi näkee vielä noilla hitaasti elpyvillä kankailla tukkilaisajan runneltuja raajarikkoja, jotka latvattomina, oksattomina tai kirveellä kolottuina elävät vaivaista elämäänsä ollen vain esteinä ja haittoina muille. Noista tuskin voisi muuten hyötyä kuin hakkaamalla ne pois, jotta terve elämä saisi esteettä versoa. Ne ovat vain eläviä muistomerkkejä niiltä ajoilta, jolloin ahneus ja itsekkyys villitsivät ihmismieliä loukkaamaan luonnon pyhää, hetkelliseltä hyödyltä ja ihmismielivallalta ikuisesti rauhoitettua koskemattomuutta sekä kiihoittivat kaikkialla väkevämpää käyttämään voimaansa heikompaa vastaan.

Kevät on jälleen käsillä. Auringon säteet tunkevat sisään maantievarren talon ikkunoista. Ne kuvioivat ikkunaruudukon lattialle ja heijastavat lämmittävää kajastustaan kamarin nurkassa olevaan vuoteeseenkin. Siellä istuu tyynyjen varassa kalpea poika, jonka ikä todellisuudessa edellyttäisi tälle paikalle nuorta voimakasta miestä, mutta missä kuitenkin nyt on vain hento lapsi. Leon loukkaantuminen kaksitoista vuotta sitten näytti aluksi olevan pieni ja vaaraton. Pian kuitenkin osoittautui, että Leo joutuisi pitkäksi aikaa vuoteeseen sidotuksi. Arka selkäydinvika vaati lääkärin selityksen mukaan rauhallista paikoillaan oloa. Vuodet kuluivat, mutta Leon terveys ei palautunut. Hänen selkänsä alkoi köyristyä rumalle kyttyrälle, ruumiillinen kasvu ja älyllisen elämän kehitys pysähtyivät jääden lopullisestikin lapsenomaiselle asteelle. Toisinaan oli hän terveempi kyeten silloin liikkumaan huoneessa ja toimittamaan joitakin pieniä askareita. Alituinen sisälläolo piti häntä kuitenkin heikkona ja alttiina muille sairauksille. Vuosien varrella oli tuberkuloosi myös ottanut häneen tukevan otteen. Leon terveys oli tänä talvena ollut entistäkin heikompaa. Uskottiin, että tuberkuloosi kevään kuluessa täydentäisi kuoleman jo puolivalmiin työn. Koko sairautensa ajan oli Leo ollut hiljainen ja itseensä sulkeutunut. Ne harvat lauseet, joita hän puhuteltaessa soperteli, olivat tuskin itsenäisesti ymmärrettäviä jonkinlaisia tehtyjen kysymyksien epämääräisiä muunnoksia. Hän näytti elävän jossain kaukaisissa ja ihanissa lapsuusmuistoissa, joiden laatua ei muutamista innostuneista äännähdyksistä voinut lainkaan aavistaa.

Alkoi jo olla ilta, kun kamarin ovi aukeni ja isä astui sisään. Hänen istuutumisensa Leon vuoteen laidalle näytti olevan sairaalle mieleen. "Isä, minulla on sinulle jotain kerrottavaa", virkkoi hän. Sairaan kalpeille kasvoille kohosi pieni innostuksen puna. Näytti kuin hänen ymmärryksensä olisi hetkeksi poistunut niistä matalista uomistaan, joihin se tavallisesti oli sidottu. Silmistä näki, että hänelle tällä hetkellä oli annettu lahja käsittää monia ihmiselämän ongelmia tavallista syvemmin. "Isä, muistathan Tellun, joka jäi Sakun auton alle?" Isä sai ponnistella kauan palauttaakseen mieleensä nuo vuosien takaiset nimet. Kun hän oli päännyökkäyksellä tehnyt sairaalle myöntävän eleen, jatkoi tämä: "Minä halusin kostaa Sakulle Tellun kuoleman, sillä se oli hänen syynsä. Valmistin verstaassamme piikkilaudan. Siitä tuli oikein hyvä. Kaivoin sen lumeen ison mäen alla, niin ettei lumiaura sitä kaataisi. Auton kumipyörät tapasivat sen kuitenkin varmasti. Muistan, kuinka kuusen alle kuulin kaksi perättäistä paukahdusta ja näin raskaan kuorma-auton heilahtavan ensin toiselle ja sitten toiselle tien laidalle ja syöksyvän viimein rysähtäen ojaan." Sairas huohotti innostuksesta ja nojautui väsyneenä pielukseen. Levättyään hetkisen tyynyn varassa jatkoi hän taas: "Minä hyppäsin tielle, heitin piikkilaudan metsään ja sanoin Sakulle, että tämä oli Tellun kuoleman tähden. Sitten, – sitten hän löi minua suurella avaimella selkään." Tuska näytti puistattavan pientä ruumista, kun sairas kyttyräistä selkäänsä osoittaen jatkoi: "En minä suksimäessä loukannut. Sakun rauta-avaimen jälki se vain oli. Laitoin siellä suksiladulla kaikki sellaiseksi, jotta kukaan ei tietäisi. Isä olisiko minun pitänyt kertoa heti? Teinkö oikein, kun salasin tämän?"

Isän pää oli painunut käsien varaan. Hän kertasi ajatuksissaan nuo etäiset unohduksen tapahtumat. Moni aikoinaan ihmetystä herättänyt seikka sai nyt luonnollisen selityksensä. Hän ymmärsi, että Sakulla oli ollut omat syynsä vaieta asiasta ja poistua seudulta kuultuaan Leon sairastuneen vakavasti. Hän näki ajatuksissaan lapsensa kärsimykset, ensin Tellun kuoleman aiheuttamat ja sitten nämä koston seuraukset pitkien kiduttavien vuosien aikana. Tuossa pienessä kipujen ruumiissa oli lapsen rikosta sovitettu hiljaisuudessa inhimillisen oikeusjärjestyksen ulkopuolella. Ilman ulkonaisen järjestysvallan mutkaista koneistoa oli rikosta seurannut rangaistus näin järkkymättömällä johdonmukaisuudella. Miten paljon lakikirjojen sanelemaa tuomiota kiduttavampaa lapsen sairas elämä on ollut, sen hän voi vain heikosti aavistaa. Rangaistuksen mitta näytti nyt olevan täyttymäisillään. Loistihan lapsen kirkastunut katse kuin olisi kärsimysten siunaus sovittanut hänelle taivaat ja maan.

Sairas vuoteessa hengitti heikosti. Hänen haurasta elämäänsä ei näyttänyt enää sitovan mikään tänne maailmaan. Tämä salaisuuden taakka, jota hän oli vuosia kantanut ja jonka kertomisen pakoittava ajatus oli häntä pitänyt hengissä, oli nyt poissa. Hän näytti ymmärtävän isänsä mietiskelevät ajatukset ja hänen katseensa pyysi anteeksi sitä surua, mikä kodille oli hänestä aiheutunut. Kun ilta-auringon viimeiset säteet vielä hyväilivät sairaan kasvoja, erosi tuo kärsimysten sovittama sielu heikosta aineellisesta asunnostaan niin hiljaisesti, että vieressä istuva isä ei sitä huomannut. Hänen molempien käsien varassa nytkähtelevä harmaantunut päänsä mietti vielä kysymystä: Tekikö hän oikein?

Topi