Olet täällä

Salon pojan joululahja

Salon pojan joululahja
 

Alkoi jo hämärtää. Isot, raskaat lumihiutaleet putoilivat hiljalleen maahan. Pehmoisesti kattoi lumi kukkulat, alanteet ja metsät. Oli kuin puiden oksatkin olisivat olleet puhtainta pumpulia. Sieltä, täältä tuon pehmoisen vaipan alta pisti esiin jotain viheriää, joka pimeässä näytti melkein mustalta. Oli niin hiljaista, että olisi kuullut havuneulasenkin putoavan. Mitä lieneekin metsä miettinyt taas tällä kertaa? Ei kuukkinut jänö, ei nauranut harakka. Kaikki olivat menneet levähtämään. Salo oli syvä ja salaperäinen.

Hetken kuluttua alkoi metsässä risahdella. Oksat katkeilivat ja lumi putoili muutamista puista. Jokin tumma olento, jota ei hämärässä voinut oikein eroittaa, ilmestyi yht'äkkiä puun takaa. Se oli suksimies, jolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä. Hänen tullessaan lähemmäksi metsän reunassa olevaa aukeaa, tulivat vartalon ääriviivat näkyviin. Varsi oli liian heiveröinen ollakseen aikamiehen, korven raatajan vartalo. Ison karvalakin alta tulivat näkyviin lapsekkaat kasvot, joissa loistivat kirkkaat, rehelliset silmät. Näkyi kaikesta, että hän oli vielä aivan nuori, keskenkasvuinen poikanen. Ahavoituneet kasvot loistivat iloa ja terveyttä.

Päästyään aukean toiseen reunaan hän pysähtyi ja kumartui katsomaan maahan. Sinne oli asetettu lankoja lintujen pyydystimiksi. Kas vain! Jopas olikin saalis tarttunut. Kenties oli useampiakin. Hangella hänen edessään lepäsi kuolleena metsäkana. Poika näytti ilostuvan löydöstään. Olihan nyt vähän paistamista joulun pyhiksi. Mutta kun hän kumartui katsomaan tuota hangella lepäävää saalistaan, tuli jotain alakuloista hänen mieleensä. Hän oli näkevinään tuon lintuparan kamppailevan ja kärsivän tuossa pyydyksessään. Miten kauan lienee jo siinä kitunut, ennen kuin henki lähti. Sen pieni, valkea ruumis oli useasta kohden verinen ja höyhenetön. Miksi hän antoikin jäädä tuon pyydyksen paikoilleen jouluaattona? Poika katseli masentuneena ympärilleen ja ajatteli, miten mukavaa tuon eläimen olisi ollut piiperrellä tuolla salaperäisessä, lumisessa metsässä. Mitä, jos hän peittäisi tuon eläimen lumen alle ja sanoisi kotona, että lankoihin ei ollut käynyt mitään? Ei, sitä ei voinut tehdä. Mitäpä hyötyä siitä enää olisi ollut, kun eläin oli kuollut. Saman tekevää, kuinka sille nyt käy. Hän viekin sen kotiin, mutta vast'edes hän ei aseta lankoja eläimille.

Poika otti linnun kainaloonsa ja läksi hiihtämään metsän läpi. Miten kaunista nyt olikaan luonnossa! Oli jo lakannut satamasta, ja pilvien lomiin ilmestyi tähti toisensa jälkeen. Ihmeellinen rauha vallitsi luonnossa, ja mieleen tulvahti outoja, kummallisia ajatuksia. Mistä ne lienevät tulleetkin noin yht'äkkiä. Olisi tehnyt mieli olla hyvä jokaiselle, tuolle lintuparallekin, joka oli tuolla kainalossa jäätyneenä. Häntä värisytti, ja hän katseli haltioituneena ympärilleen. Kyllä nyt oli kaunista. Kaikki pojat eivät olisi ymmärtäneet tätä, mutta hän ymmärsi ja nautti tästä. Pojat olisivat varmaankin nauraneet, jos olisivat nähneet hänet nyt. He halusivat vain tapella ja puhuivat roskaa. Kyllä hänkin osasi tapella, jos niikseen tuli. Nyt hän olisi halunnut kuolla jonkun edestä. Hänet valtasi samanlainen tunne kuin koulussa eräällä tunnilla "Maammekirjaa" lukiessa. Se oli silloin kerran, hämäränä iltapäivänä, kun opettajakin oli niin haltioitunut. Hän tahtoi rakastaa Jumalaa, isänmaataan, kotiaan, kaikkia ihmisiä, koko maailmaa!

Mutta nyt täytyi kiiruhtaa kotiin. Pienoinen mökki metsän laidassa oli hänen kotinsa. Matalasta ikkunasta tuikehteli tuli ystävällisesti. Piipusta kohosi harmaja savu korkeutta kohden. Toisella puolen mökkiä kasvoi synkkä korpi, jossa oli niin tiheässä puita, että tuskin pääsi liikkumaan. Peltojen takana oli myöskin metsää. Näytti siltä, kuin peltoja ympäröivä pisteaita olisi tahtonut pitää metsää loitommalla. Mutta hitaasti metsä väistyi. Ylpeinä seisoivat korkeat puut ja mittailivat ylenkatseellisesti tuota mitätöntä pisteaitaa, joka tunkihe niitä ulommaksi. Mökki oli pieni ja ujon näköinen. Se näytti niin turvattomalta tuon muhkean metsikön rinnalla. Mikä onni, että kesällä oli voitu rakentaa toinen huone! Siitä iloitsivat kaikki mökin asujamet. Nyt ei tuntunut enää niin ahtaalta, vaikka äskettäin oli perhettä siunattu kaksosilla. Olihan väkeä yhden mökin tarpeeksi, kun oli vanhempien lisäksi kahdeksan lasta. Mutta ei surtu. Olisi voinut olla hullumminkin. Eihän lapsirakkaus niinkään paha ollut, kun isä vain hankkia jaksoi. Olihan työvoimaa korpien raivaajiksi, jahka kasvoivat.

Poika hiihti veräjäaukosta aitauksen sisään ja lasketteli tuota pikaa portaitten eteen. Hän asetti sukset tikapuille ja tömisteli sisään. Pirtti oli väkeä puolillaan, ja kaikki katsoivat silmät pyöreinä ovea kohden. Luultiin, että vieras tuli, mutta eihän tuo ollut kuin Matti.
– Siinä olisi nyt syömistä, sanoi poika pannen jäätyneen metsäkanan penkille.
– Ei pyystä kahden jakoa, naurahti isä ja nousi ottamaan kahvia pöydältä.

Matti pani lakkinsa naulaan ja tuli hänkin kahville. Siinä oli tuoretta pullaakin pöydällä, vast'ikään leivottua. Näkyi kaikesta, että oli joulu. Pirtti oli pesty, ja nuoremmat lapsen hupakot olivat tuoneet kuusen väkkärän tuvan soppeen. Äiti kävi panemassa metsäkanan porstuaan ja kiiruhti sitten hoitamaan kaksosia, jotka alkoivat vikistä pahaenteisesti. Toinen niistä makasi kätkyessä, toinen vasussa.
– Siellä olisi nyt saunakin valmis, sanoi äiti sitten, ja väki alkoi laittautua kylpemään.

Kun oli tultu saunasta, istua jurotettiin, puhuttiin harvasteeseen ja ajateltiin yhtä ja toista. Ei ollut lahjoja antaa, mutta kaikki olivat onnellisia ja tyytyväisiä, niin kuin pitikin jouluna. Äiti kokoili kahvikuppeja. Kaksoset uinailivat tyytyväisinä eivätkä olleet tietävinänsäkään joulusta, saati sitten muista tämän maailman asioista. Yht'äkkiä sanoi äiti, kääriessään vehnäsätkälettä paperiin:
– Mitenkähän siellä Koistisen mökillä jaksettanee. Olisi saanut joku viedä edes vehnäpalasta sinne.

Kaikki kävivät totisiksi. Siellä Koistisen mökillä eivät olleet asiat koskaan oikein hyvin, vaikka siinä asuikin vain kaksi henkeä, nimittäin Leena-muori tyttärenpoikansa kanssa. Leena oli puolikuuro ja "yksinkertainen". Tyttärenpoika oli rampa ja lisäksi kaatuvatautinen. Hän liikkui kainalosauvojen varassa, ja hänellä oli ihmeelliset, isot silmät. Hän ei paljoa puhunut koskaan, enimmäkseen vain ajatteli ja katseli ulos. Hänessä oli taiteilijan vikaa, ja hän veisteli puusta hyvin kauniita esineitä, kun oli vähänkin terveempi. Hän ei ollut tyhmä, tuo poika. Isää ei hänellä ollut ensinkään, ja äiti oli palveluksessa vieraalla paikkakunnalla. Ei hän paljoa pojastaan välittänyt eikä hän tuntenut mitään vastuunalaisuutta hänen hoidostaan. Joskus hän sentään lähetti hiukan rahaa, mutta katsomassa hän ei käynyt. Vanha muori oli tottunut poikaa pienestä pitäen hoitamaan. Hän kehräsi lankoja kitsaille talojen emännille saaden vastineeksi vähän ruokaa. Enimmäkseen hän sentään kerjäsi.

Tämä toisen torpan Matti ja Koistisen rampa poika olivat aika hyviä ystäviä keskenään. Toissa päivänäkin oli Matti käynyt siellä ja ihmetellyt, kuinka hyvin tuo rampa poika osasi vuoleskella puusta kaikenlaisia pikku esineitä, joilla muitten mielestä ei ollut mitään arvoa. Joskus vuoleskellessaan sai hän taudinkohtauksen, ja silloin Matista tuntui kaamealta. Kun rampa sitten selvisi tuosta, ei hän puhunut sanaakaan, katseli vain Mattia suurin, surullisin silmin. Silloin rupesi tuntumaan niin pahalta, että täytyi lähteä kotiin, jossa kaikki olivat terveitä ja onnellisia köyhyydestä huolimatta.

Nyt kun äiti alkoi puhua Koistisen mökistä, hätkähti Matti ja istui hetken aikaa ajatuksiinsa vaipuneena.
– Jospa tuota lähtisi pistäytymään Koistisilla, kun on niin hyvä keli, sanoi hän sitten ruveten lähtöä tekemään.
– Mikäpä noilla lie hätänä, sanoi vanhin tytär.
– Antaahan vaan käydä katsomassa. Täytyyhän toki kristiveljistään huolta pitää, puolusteli isä. Sehän on Jumalan sanan mukaista.

Äiti pani vähän viemistä mukaan ja Matti lähti suksilleen.
– Elähän nyt sentään koko iltaa viivy, varoitteli äiti vielä porstuan ovelta. Vilustut vielä, kun kylpeyltäsi lähdit.

Pian oli Matti perillä. Hän astui sisälle matalaan majaan, joka oli kurja ja likainen. Vastenmielinen haju tunki jo ovelta vastaan. Huone oli melkein pimeä. Pankon nurkalla paloi pienoinen tuikku-lamppu.
– Hyvää iltaa, sanoi Matti.
– Iltaa, vastasi kalpea poika tuvan sopesta.

Matti astui lähemmä kättelemään. Muori makasi penkillä eikä ollut tietävinäänkään vieraasta. Harvoin hän sekaantui muitten asioihin, huonokuuloinen kun oli.
– Ajattelin pistäytyä katsomassa, aloitti Matti epävarmalla äänellä päästäkseen puheen alkuun.

Ei vastausta. Poika näytti olevan ajatuksineen jossain muualla.
– Siellä alkaa pakastua, sanoi Matti.

Ei taaskaan vastausta. – Matti otti laukkunsa esille.
– Se kun tuo... tuo eukkoväki lähetti tänne vähän niin kuin ruoan apua... Niin että... tuota... tässä sitä olisi vähän.
– Vai niin, sanoi poika.

Matti alkoi tuskastua. Hän latoi tuomisensa pöydälle ja otti laukun pohjalta muutamia lehtiä, joita hän oli tuonut pojalle luettavaksi.
– Toin sinulle vielä vähän lukemista, jos se sinua huvittaa. Kävin viime sunnuntaina koululla, ja opettaja antoi niitä minulle aika pinkan.

Nyt tuli rampaan eloa. Hän otti lehdet käsiinsä ja tarkasteli niitä hätäisesti, aivan kuin olisi tahtonut ahmaista kaikki yhdellä kertaa. Hänen silmänsäkin loistivat. Mikä valtava tiedonhalu piilikään tuossa pojassa!
– No, nythän minä saan aikani kulumaan kuolemaani odotellessa, sanoi hän ja hymyili.
– Oletko tehnyt mitään uutta? sanoi Matti tarkastellen lastuja lattialla.
– Mitäpä minä, vastasi rampa surullisesti. Veitseni meni poikki. Huono se olikin ja tylsä.

Outo tunne valtasi Matin. Hänellä itsellään oli hyvä puukko, oikein hieno puukko, josta hän ylpeili. Hän oli saanut sen kirkonkylän kauppiaalta, kun oli toimittanut hänelle erään tärkeän asian. Mitä, jos hän antaisi sen tuolle pojalle! Sepä olisi uhraus. Tällaista puukkoa ei joka mökin poika ostakaan. Ei, hän ei voi sitä antaa! Hyvät ihmiset! Pitääkö hänen todellakin antaa tuo puukkonsa pois? Jospa hän sen antaisi! Kun hän miehistyy enemmän, saa hän puukkoja vaikka tusinan. Mitenkähän olisi? Matti taisteli hetken. Kyllä hän sittenkin antaa sen. Kohta hän oli irroittanut puukon vyöltään. Se oli jo tuppineen päivineen käsissä, mutta sitä ennen hän tahtoi pitää pienen esipuheen.
– Noilla paremmilla ihmisillähän se kuuluu olevan tapana antaa joululahjoja toisilleen. Me emme ole sukuakaan paremmille ihmisille, mutta minä ajattelin, että tuota kun me olemme olleet vähän niin kuin hyvät kaverit, niin sopisihan meidänkin olla mukamas antavinaan lahjoja toisillemme. En tarkoita että sinun pitäisi antaa minulle, mutta minä annan sinulle tämän puukon. Siinäpäs on!
– Mitä! huudahti rampa. Oikeinko totta sinä...? Älähän nyt! Enhän minä toki sellaista...! Mistä sinä sitten uuden sijaan saat?
– Älä ole milläsikään. Minulla on terveet kädet ja jalat, niin että kyllä minä puukkoja saan ja vähän muutakin, jos tarvitaan. Ota nyt pois vaan!

Rampa otti vapisevin käsin tuon lahjan vastaan, joka salon poikien mielestä oli niin suurenmoinen. Hän hyväili sitä luisevilla sormillaan eikä kyennyt vielä kiittämäänkään. Äkillinen mielenliikutus valtasi hänet sitten, ja vuolaat kyyneleet alkoivat juosta hänen silmistänsä. Hän koetti rauhoittua ja katseli hetken aikaa ikkunasta ulos tähtikirkkaaseen talvi-iltaan. Lopulta hänen itsehillintänsä petti, ja hän vaipui nyyhkyttäen pöytää vasten.
– Minulla ei ole mitään, jonka antaisin sinulle, sanoi hän. Ota edes tuo pieni puuhevonen, jonka olen vuollut! Ota se, että minäkin saisin tuntea antaneeni joululahjan!

Matin kurkkua ahdisti, ja kyyneleet pyrkivät hänenkin silmiinsä. Hän pisti hevosen povitaskuunsa. Sanaakaan sanomatta puristivat pojat toistensa käsiä, ja Matti lähti hiihtämään kotimökille.

Miksi oli mieli niin keveä nyt? Miksi loistivat tähdet entistä kirkkaammin? Metsä oli kuin satulinna, ja hanget kimaltelivat niin ihanasti, että silmiä huikaisi. Hiljalleen levittäytyi luonnon ylle jouluyö, pyhä yö, peittäen vaippaansa koko maailman, kaikki ihmiset, köyhät ja rikkaat iloineen ja suruineen.

Pikku Pirttijärvi