Olet täällä

Paluu viimeisestä savotasta

Paluu viimeisestä savotasta
 

Lauri Leskinen savotta

 

Kevät. Kirkas ja haalea toukokuu. Koivut työntävät hiirenkorvaa. Linnut laulavat ja aurinko paistaa.

Ransu Pellikka, sodan invaliidi, entinen savottajätkä laskeutuu vaivalloisesti Harjulan isännän rattailta maantielle. Hän poikkeaa oikopolulle, joka johtaa hänen mökilleen. Ransu Pellikka on Harjulan mökkiläinen. Vaimo ja viisi lasta odottavat häntä.

Kuinka pitkän aikaa siitä olikaan, kun hän viimeksi oli astellut kotimökkiään kohti! Silloin oli kulku ollut reipasta. Nyt siirtyilevät kainalosauvat horjahdellen eteen ja ruumis tuntuu tavattoman raskaalta... Polku on lisäksi hyvin rapakkoinen... Ransu Pellikalla ei ole vasenta jalkaa. Se leikattiin sotilassairaalassa, sillä murskaantunut polvi ei ottanut parantuakseen, vaan alkoi märkiä. Tyhjänä riippuva lahe on nostettu ylös ja kiinnitetty hakaneulalla. Nyt Ransu palaa kainalosauvojen varassa. Entinen pikiintynyt jätkä, jolla ei vertaista löytynyt kylässä kyseen ollessa pöllinsahuusta tai tukinuitosta, kulkee nyt keppien varassa kalpeana ja horjahdellen kylmän hien kihoillessa otsalle. Matkaa on vajaa kilometri enää. Vähän väliä täytyy Ransun seisahtua huokaisemaan.

Seisoessaan ja huohottaessaan mökilleen vievällä polulla Ransu muistelee menneitä aikoja. Tässä ne palautuvat kovin elävästi mieleen. Johtuneeko se Ransussa tapahtuneesta mielenmuutoksesta vai lämpimän lienteisiin vaipuvasta toukokuun illasta. Joka tapauksessa mennyt tuntuu hänestä todellisemmalta kuin nykyisyys.

Entisinä keväinä hän oli palannut uittoretkiltään aina pyhänseuduksi kotiinsa. Hyvinä aikoina oli repussa kahvikiloinen, joskus vehnäjauhojakin ja muuta pientä tuliaisiksi eukolle ja penskoille. Mutta oli toisenlaisiakin keväitä, jolloin tulijaisina oli katkera mieli. Silloin hän saattoi mökille saavuttuaan istua synkeänä penkillä ja kirota porvareita, jotka kiduttivat köyhää kansaa milloin minkinlaisin pihdein. Tavallisesti hän ei reuhannut mökillään. Vanhemmilta oli jäänyt perinnöksi, ettei pitänyt purkaa sisuaan lasten kuullen. Jätkäsakissa ei tarvinnut valikoida sanojaan. Siellä noiduttiin huonoja palkkoja ja pippuroitiin puheet korpihuumorilla. Pula-ajan keväinä oli sappi liian täysi. Ei jaksanut kotonakaan olla ihmisiksi. Lasten avuttomuus, englannintaudin kieroiksi painamat jalat ja poskien kalpeus kiihdytti joskus raivoon, vaikka ne raukat olisivat tarvinneet hyvyyttä.

Eräänä pula-ajan keväänä oli Ransu palannut uitosta kuten niin monina keväinä... Tilipäivä, mutta palkka meni miltei kokonaan omiin syönnöksiin. Oli puristeltu katkerina nyrkkejä... Ransu muisti, miltä tuntui taivaltaa mökilleen rahattomana. Teki mieli lähteä kilometritehtaalle. Mutta ei sentään kehdannut jättää perhettään kokonaan yhteiskunnan niskoille. Hän oli aina ollut arka kunniastaan. Tällaisia asioita hautoen oli Ransu palaillut Harjulan pihan läpi mökilleen. Isäntä seisoi pihalla ja kehoitti sisälle sanoen olevan asiaa. Hän muljautti pahaenteisesti isäntään, mutta seurasi kuitenkin perässä. He olivat ikäkavereita, Harjulainen ja hän, yhdessä rippikoulut ja ruotuväet käyneitä. Aikamiehinä heillä ei ollut enää mitään yhteistä. Harjulainen oli äveriäs isäntä ja kunnan luottamusmies, hän, Ransu, pelkkä savottajätkä ja mökkiläinen, Harjulan mökkiläinen... Harjulainen oli vienyt hänet kamariinsa. Kehoitti istumaan. Hän, Ransu, murahti jotain ja jäi seisomaan oven suuhun. Isäntä käveli edestakaisin kuin jotakin tärkeää aprikoiden. Sitten hän ilmoitti aikovansa perustaa suojeluskunnan kyläosaston ja pyysi Ransuakin liittymään siihen, koska työmiehiäkin tarvittiin. Oli jo aika unohtaa kahdeksantoista kevään luokkaviha. Isänmaa tarvitsi koko kansan... Siihen tapaan Harjulainen puheli. Hänen, Ransun, päässä välähti kuvia synkistä jätkistä, kivulloisista penskoista ja laihasta eukosta. Hän ei voinut ajatella eikä punnita isännän sanoja. Hän näki vain siistin ja rikkaan kamarin ja nopeasti lihonneen Harjulaisen, joka taputteli seinällä olevan kiväärin perää. "Mene helvettiin pyssyinesi! Leipää tarvitaan eikä kiväärejä." Harjulainen oli tullut tummanpunaiseksi kasvoiltaan. Asteli hänen eteensä kuin aikoisi tarttua rinnuksiin. Hetki tuijotettiin toisiaan. "Vai sillä lailla! Alahan sitten painua, kommunisti!" oli Harjulainen sanonut vihasta kipenöiden... Sen jälkeen ei Ransu ollut avannut Harjulan talon ovea.

Sitten tuli sota. Rintamalla isäntä ja mökkiläinen jälleen kohtasivat toisensa. Rintamalle lähdettiin mukisematta heti käskyn tullessa. Jätkät puhuivat uudesta savotasta, jossa haluttiin olla oikein miehissä. Pula-ajan jälkeen oli elämä ollut runsaampaa. Ei oltu enää niin piruttuneita kuin ennen. Hän, Ransu, oli joutunut konepistoolimieheksi. Toiset sanoivat, ettei hän pelännyt mitään. Ja vain kerran hän suuttui joutuessaan juoksemaan. He olivat viemässä muutamia vankeja talteen, kun vihollispartio yllätti. Aivan törmäsi heihin. Vangit ja kaverit löivät maahan. Hän oli antanut aseensa laulaa puolikymmentä kertaa seisaaltaan. Katsoessaan ympärilleen hän näki vankien vilistävän kaukana itää kohti ja kaverit olivat hekin kaukana menossa päinvastaiseen suuntaan. Ja silloin piti juosta... Saavuttaessaan kaverit hän oli pahalla päällä.

Sitten sattui tapaus, jolloin hän ei voinut kiertää Harjulaista.

Oltiin tiedustelemassa vihollisen uutta sijoituspaikkaa. Harjulainen, alikersantti, joutui johtamaan ryhmää, johon Ransukin kuului. Kaikki näytti sujuvan hyvin. Mutta paluumatkalla he ajoivat taas yhteen vihollispartion kanssa. Syntyi lyhyt, ankara kahakka. Vihollispartio tuhottiin viimeiseen mieheen. Omista ei kaatunut yhtään. Yksi haavoittui – juuri hän, Ransu. Hän oli joutunut vihollisen pikakiväärin eteen niin lähelle, että sen suuliekki miltei otti kasvoihin. Sarja lävisti jalan. Hän tuupertui lumeen. Harjulainen yritti heti tulla avuksi. Mutta Ransussa oli kuohahtanut yht'äkkiä hurja, silmitön viha. "Älä koske minuun!" oli hän käheästi sanonut. "Pääsen tästä..." Hän oli yrittänyt nousta, mutta retkahti lumeen. Helvetillinen kipu tuntui ruhjoutuneessa jalassa. Harjulainen oli yrittänyt uudelleen. "Eikö tässä köyhä saa rauhassa kuollakaan", muisti Ransu sanoneensa. Kaverit olivat olleet ihmeissään. Mutta sitten he tarttuivat päättäväisesti mieheen ja matka alkoi. Sidontapaikalla oli selitetty, ettei jalasta taida tulla kalua. Ennen sairaalamatkaa teki Ransu Harjulaisen kanssa täydellisen sovinnon. Se oli miesten nopea, melkein hätäinen sovinto. Mutta Ransu tiesi kaiken vihan poistuneen.

Sairaalassa maatessaan hän alkoi tajuta, että isänmaa oli olemassa. Kun hän ei enää vihannut Harjulaista, tunsi hän kuin salaman leimahtaessa, ettei leipä sittenkään merkitse kaikkea. Jopa hän saattoi ajatella niinkin, ettei köyhällä oikeastaan muuta ollutkaan kuin kaikkien yhteinen isänmaa. Ensi kerran hän tunsi olevansa jalo... Ajatellessaan menetettyä jalkaansa hän ei tullut enää synkäksi. Hän oli kokenut liian paljon, nähnyt liian kauheita asioita... Mutta kun hänen mieleensä palautuivat kotimökin seinällä olevat saha ja kirves, tunsi hän omituista haikeutta. Saha ja kirves joutivat nyt ruostua. Hän ei ikinä pystyisi niitä käyttämään.

Ja sitten keväällä, kun hän hoitajattarien avulla pääsi ikkunan ääreen ja tuijotteli ruudun lävitse kaupungin kattojen ylitse keväänsiniseen metsään, heräsi hänessä koti-ikävä. Se oli voimakas, yksinkertainen kaipuu. Hän halusi nähdä vaimonsa ja lapsensa. Hän halusi tuntea pirtin hämärän ympäröivän itseään.

– – – – –

Nyt on Ransu lähellä kotiaan. Hän kuvittelee nytkin palaavansa savotasta. Hän koettaa unohtaa kainalosauvat. Helposti hän voi kuvitella olalleen sahan ja kirveen. – Äsken hän oli Harjulaisen rattailta laskeuduttuaan ojentanut kätensä ja sanonut: "Kiitos, savottakaveri." Ja Harjulainen oli hymyillyt hyväntahtoisesti ja omituisen kunnioittavasti.

Kotimökin pääty vilahtaa koivujen lomitse. Veräjän pielessä oleva sauna lämpiää. Ransu horjuu sitä kohti tuntien suloisesti kirvelevän savun hajun sieraimissaan... Hän palaa savotasta. Sauna lämpiää niinkuin aina ennenkin. Liekö eukko tehnyt jo uudet vastatkin? Onkohan kahvi kuumana?

Ransu ohittaa saunan ja hoippuu piennarta pihaan. Hän ei näe, miten ikkunasta katsoo hänen tuloaan kalvennut nainen, jonka silmät ovat laajenneet kauhistuksesta. Ransu ei näe myöskään niitä viisiä pieniä kasvoja, jotka kummastuneina tarkkailevat kainalosauvoilla liikkuvan oudon miehen tuloa.

Porstuassa Ransu pysähtyy. Ovat nostaneet hänen kirveensä ja sahansa porstuan seinälle, etteivät penskat särje niillä itseään. Saha on jo hieman ruosteessa, mutta lati helähtää kirkkaasti Ransun sitä koetellessa.

Ransu Pellikka hymyilee. Kaikki tuntuu niin somalta, sahan ruostunut latikin. Koko elämä tuntuu päättyvän tähän ja kuitenkin alkavan uudestaan. Sen takia Ransua hymyilyttää.

Sitten hän aukaisee pirtin oven ja seisoo vastapäätä vaimoaan, joka on vetäytynyt Ransun tullessa pois ikkunan äärestä ja keittää kahvia liedellä. He seisovat hetken vaiti. Vaimo on kalpea ja katsoo kuin salavihkaa tyhjää jalan paikkaa. Ransu sen sijaan hymyilee hikisellä naamallaan. Ja vielä kuvitelmiensa lumoissa ollen hän tervehtii kuten niin monesti ennenkin, milloin on palannut hyvällä tuulella mökille:

"Terveisiä savotasta!"

L. Rytikorpi