Olet täällä

Paasilinna, Arto

Maailman paras kylä

Porvoo: WSOY, 1992. 322 s.

maailman.jpg

Romaanin alussa eletään vuotta 1991. Sotkamon Kalmonmäen vanha isäntä, monen kirkon polttaja Asser Toropainen tekee testamentin, jossa hän määrää pojanpoikansa Eemeli Toropaisen hallinnoimaan testamenttivaroilla perustettavaa Asser Toropaisen Kuolinkirkkosäätiötä. Eemelin on rakennettava säätiön varoilla puukirkko. Asserin kuoltua Eemeli ryhtyy toimeen, ja kirkkorakennus nousee säätiön maille Sotkamon Ukonjärvelle. Vähitellen komean hirsikirkon ympärille kerääntyy monenmoista väkeä ja Sotkamon eteläisille takamaille rakentuu omintakeinen yhteisö, jonka vireyttä ja vaurautta eivät ulkopuoliset uhkat pysty nujertamaan. Ukonjärveläiset porskuttavat tarmokkaasti eteenpäin, vaikka muu Suomi näivettyy ja maailmalla riehuu kolmas maailmansota. Ukonjärven idylliä ei pysty murtamaan edes maailmanloppu vuonna 2023.

Maailman parhaan kylän riemukkaan myönteistä ilmapiiriä leimaa yritteliäisyys, idearikkaus, uskallus, omavaraisuus, omatoimisuus, luonnonmukaisuus ja ihmissuhteiden mutkattomuus. Vaikka muuta Suomea ja koko Eurooppaa ravistelee nälänhätä ja polttoainepula, ei Ukonjärvellä ole hätäpäivääkään: hevoskyyti korvaa autot, härkäaura traktorikynnön, ja järvestä saadaan muikkua ja siikaa, metsästä hirviä, sieniä ja marjoja, omilta viljelyksiltä perunaa, juureksia, viljaa ja yrttejä. Suomeen harhautuneen ja Ukonjärvelle pudonneen pommikoneen osista kilkuttelee somaliseppä pajassaan uusia esineitä Ukonjärven erinäisiin tarpeisiin. Välskäri tekee Ukonjärven aitassa Eemelille jopa sydämen ohitusleikkauksen tehtyään ensin koemielessä samanlaisen leikkauksen sydäntautiselle karhulle. Eemeli ottaa avosylin vastaan hädänalaiset ihmiset, kuten Sotkamon kunnan maatalouskonsulentin, joka ei ole saanut palkkaansa puoleen vuoteen ja muuttaa riemumielin Ukonjärvelle tehdäkseen siellä töitä ruokapalkkaa vastaan. Ukonjärvi ei pienestä hätkähdä.

Teoksen miljöö, Sotkamon eteläisimmässä kylässä Laakajärvellä sijaitseva Ukonjärvi ympäristöineen, on kuvattu nimistöltään ja sijainniltaan varsin todenmukaisesti.

 

Koko kesän Kainuun eteläisillä korpimailla kajahtelivat kirveeniskut, reippaat rakennusmiesten huudot raikuivat, kirkko nousi tasakerrasta yhä ylemmäksi. Kitapuut salvottiin paikoilleen, runko sidottiin ryhtiinsä, ja kurkihirret, herranen aika miten monta niitä tulikaan, vaa'ittiin paikoilleen kattotuolien haltijoiksi.
Villit erämaan eläimet tulivat katsomaan vallankin öisin rakennustyömaata: ketut juoksentelivat kirkon kivijaloissa epäluulojensa vallassa ja pienet heinäkuiset jäniksenpojat söivät ymmärtämättöminä suolaheinää piiluamislanssissa.
Kirkonrakentajien luottavaisina ja vähään tyytyväisinä seuralaisina lehahtelivat kurkihirsien ja kattotuolien humisevissa korkeuksissa hiljaiset kuukkelit. Niitten kanssa oli soma puuhailla tärkeän työn parissa aamusta iltaan ja usein yöllä päivää jatkaen
. (s. 34–35)

 

Sotahevonen

Porvoo: WSOY, 1979. 188 s.

Romaanissa eletään maaliskuuta 1942. Venäläinen lentäjäluutnantti Savolenko on kuljettamassa desantti Kunitsinia Kainuuseen, kun he joutuvat pakenemaan suomalaisten ilmatorjuntaa ja tekevät lopulta pakkolaskun Hyrynsalmen Luvankylän takamaille. Näin he molemmat päätyvät desanteiksi Kajaaniin. Savolenkon ja Kunitsinin desanttiseikkailua siivittävät onnekkaat sattumat, kunnes venäläiset tuntolevyt aiheuttavat pieniä ongelmanpoikasia, jotka kuitenkin ratkeavat omalla painollaan. Desanttitoverit ostavat markkinoilta Heikki-hevosen, josta tulee desanttien paras apu ja kaveri. Heikki-hevosen avulla desanttitoverit palaavat bensatynnyreineen lentokoneensa luo ja lentävät takaisin kohti itää.

Kunitsin otti selvää, missä Teppana oli: Kajaaninjoen takana kilometrin, parin päässä. Hotellin pihalta Savolenko sieppasi potkurin, jolla lähti potkittelemaan kaupungista; Kunitsin istui kyytiin kun laskettiin jäistä tietä pitkin Kajaaninjoen sillalle. Se ylitti vanhan linnoituksen rauniot, ja sitten alkoi ylämäki, jossa Kunitsin nousi kyydistä ja alkoi juosta Savolenkon rinnalla.
Aurinko oli sulattanut maantien pinnan pienelle vesikierteelle, keli oli oivallinen, ja pian desantit saapuivat Teppanaan. Ja siellä ei ollut vaikeuksia löytää Korhosen Pesulaa. Vanhat puurakennukset muodostivat melkeinpä pienen sotkuisen korttelin, yleinen ränsistyneisyys sävytti pesulan ja entisen lasitusliikkeen ilmettä.
(s. 149)