Olet täällä

Muilu, Ville

Huominen päivä on parempi: romaani

Helsinki: Kirjapaja, 1948. 163 s.

Romaanissa kerrotaan 1860-luvun Kuhmosta (tuolloin Kuhmoniemi), jossa vallitsee nälkä ja puute alituisten hallavuosien vuoksi. Nälän ja tautien heikentämiä ihmispoloja kutsuu kuolema hautuumaan poveen. Myös Kotavaaran savupirtin väki joutuu turvautumaan pettuun ja olkileipään. Kurjuus huipentuu suureen nälkävuoteen 1868, jolloin Kotavaarastakin kuolee kaksi lasta vatsat pöheessä ja jäsenet kuihtuneina. Lopulta Kotavaaran isäntäkin joutuu lähtemään kerjuulle ja onnistuu hankkimaan rikkaasta kestikievarista perheelleen pelastavan jauhosäkin, kun hän itse pysyy rehellisyyden kaidalla tiellä ja ilmiantaa jauhovarkaan keskikievarin isännälle. Lopuksi toivo paremmasta huomisesta valaisee arkista aherrusta ja kotavaaralaisetkin kiittävät Jumalaa varjeluksesta vaikeina aikoina.

Teoksessa kuvaillaan totuudenmukaisesti Kuhmon historiallisia tapahtumia ja virkamiehiä.

Marraskuusta lähtien oli kirkon isokello moikunut Pajakkatörmällä melkeinpä aamusta iltaan, julistaen kauaksi ympäristöönsäkin sanomia kuoleman kulkumatkalta. Hartaana paljasti kärsivä ristikansa päänsä sanomakellojen kumahdusten kiiriessä vaarojen yllä ja pelko sydämessä ajatteli omaa lähtöään tästä kärsimyksen laaksosta. Köyhää kansaa kulki laumoittain nääntyneinä ja kurjina talosta taloon, pyydellen Jumalan nimessä edes perunan kettuja henkiriepunsa piteeksi. Kenellä oli mistä antaa, se antoi. Ja niin hätä nousi äärimmilleen, säästämättä lopulta isoisempaa eläjää sen paremmin kuin kolikkokorven mökkiläistäkään. (s. 7)

 

Jumala Tituksen löytää

Lapua: Herättäjä-yhdistys, 1971. 171 s.

Uskonnollisesti sävyttyneessä romaanissa eletään sotakesää 1944 Poikkivaaralla Kainuun perukoilla. Seudulla on tehty havaintoja partisaaneista, ja koko seutukunta elää päivittäistä elämäänsä alituisen pelon ja huolen alla. Poikkivaaran väki elää puutteenalaista, vähäeleistä elämäänsä Herran pelossa, kurissa ja nuhteessa, kunnes partisaanit eräänä yönä iskevät. Poikkimäen väestä osa pelastuu pakenemalla, osa haavoittuu ja osa kohtaa kuolemansa partisaanien uhreina.

Muuan kristikunnan pienimmistä palaili tästä juhlasta. Hän oli menneitten vuosien takainen kaidan tien kulkija, vaivainen mato ja matkamies maan, Poikkimäen Olli, vakaa perilleaikoja, perukkalainen juhlavieras, suuren kainuulaisen pitäjän pohjoisimman kulman eläjä.

Jumalan kaukaviisaus sijoittaa jokaisen ihmisen omaan paikkaansa. Niin täällä ajassa kuin iäisyydessäkin. Itse kullekin hän on varannut oman kasvualustan, sen kapaleen tästä maapallon pinnasta, jolla hän luomaansa hoitaa ja hyötää. On paljon eloperäisiä, hyöteviä lehtomaita, savipohjaisia mulloskapaleita, joiden kylväjä saa nauttia suuria siunauksia vuodesta vuoteen, ammentaa aittansa laareista puhtainta Jumalanviljaa kaikkina elämänsä päivinä. On avaria viljalakeuksia reheviä ja voimallisia ihmissukuja varten. Mutta on myös soraisia rinnemaita, pohjanpuolen varjoisia romeikoita, suuria soita reunustavia happamia maankerttämiä, rahkaisia kuusikkonoroja. (s. 7–8)

 

Rajasärkkäläiset: kuvaus Kainuun rajaseudulta

Helsinki: Kirjapaja, 1945. 172 s.

Romaanissa kuvaillaan Kuhmon rajaseudulla asuvan Rajasärkän väen paluuta evakosta kotikonnuilleen talvisodan jälkeen. Kaikki rakennukset on poltettu sodan aikana, joten särkkäläiset alkavat ensi töikseen rakentaa itselleen tilapäistä mökkiä. Muutenkin niukkoja elämisen ehtoja kaventaa ankara halla, joka jälleen kerran vierailee pelloilla kutsumattomana vieraana. Nälän uhatessa Rajasärkän väki joutuu menneiden sukupolvien tapaan turvautumaan pettuun jauhojen jatkeena. Arkinen elämä on yksitoikkoista ja vaatimatonta, mutta särkkäläiset jaksavat kuitenkin kurkottaa kohti tulevaisuutta päivä kerrallaan Luojaan turvautuen.

Tämmöinen oli matkamiesten uskollinen juhta, jonka varassa toivorikasta paluumatkaa suoritettiin. Kaikesta huolimatta se oli palvellut uskollisesti isäntäänsä, kuljettaen tämän perheineen ja varustuksineen pois sodan jaloista, kärsivällisesti ja nöyrästi aina viimeisenä kulkien, rivakkakäyntisemmistä kilometrikaupalla jääden. Manna oli itse sillä ajaa nytkytellyt pitkälle ja tuntemattomalle evakkotielle, muun perheen ajaessa kirkonkylästä autolla Sotkamoon. Kaksi viikkoa oli kestänyt matka Pyhäjärvelle, jonne Mannan joukkokin oli kuljetettu. Hitaasti, mutta ei ollenkaan varmasti, oli kuitenkin tuo lähes kolmisatakilometrinen taival suoritettu, ja loppujen lopuksi Manna sai olla hyvillään, ettei luopunut ajokistaan niinkuin monet muut ja menettänyt sitä ikutielleen. Johan hänelle oli tullut vahinkoa aivan tarpeeksi asti, kun koko karja oli hävinnyt viimeistä sorkkaa myöten. (s. 17)