Olet täällä

Moilanen, Usko

Erämaa kutsuu

Hämeenlinna: Karisto, 1962. 175 s.

Nuortenromaani kertoo kajaanilaisesta keuhkotautitoipilaasta Jussi Palosesta ja hänen työttömästä veljenpojastaan Paavosta, jotka päättävät 1960-luvun taitteessa lähteä talveksi kalastelemaan ja metsästelemään erämökille Kainuun perukoille. Jussi-setä opettaa nuorelle Paavolle erätaitoja ja kalastuksen ja metsästyksen niksejä, ja kumppanukset nauttivat eräelämästä täysin siemauksin.

Paavo katselee maisemakuvaa nyt kokonaan uudelta kulmalta, sillä näin kaukana järvenselällä hän ei ole koskaan käynyt. Jussi nauttii raittiista tuulesta vieläkin enemmän kuin Paavo. Tämä on oikeata lääkettä hänen keuhkoilleen!
– Otahan kartta esille, niin katselemme reittiä eteenpäin, Jussi kehottaa Paavoa ja tämä siirtyy kartta mukanaan lähemmäksi istumaan.
– Tuossa oikealla on Vuokatti ja siitä edelleen Sotkamon kirkonkylä. Siitä menemme vielä eteenpäin ja käännymme tuosta Ontojärven alkupäästä suoraan pohjoiseen – tuonne noin, ja Jussi kuljettaa sormeaan karttalehdellä.
– Ja kyllä kai me menemme aivan tuonne suuren järven viimeiseen pohjukkaan – siinähän näkyy se pikku purokin, jonka lähistöllä kämppä on, vastaa Paavo.
(s. 44–45)

 

Erämaan lapset

Hämeenlinna: Karisto, 1965. 168 s.

Nuortenromaanin päähenkilönä on nuori Matti Kemppainen, joka asuu äitinsä ja viiden nuoremman sisaruksensa kanssa pienessä erämaapirtissä Suomussalmen saloilla. Matti on nuoresta iästään huolimatta taitava metsästäjä ja reipas työmies, jolla on kaikissa toimissaan myös onni myötä. Teos on idyllinen kuvaus siitä, miten rehellisyys, ahkeruus ja yritteliäisyys luovat onnellisen, vauraan elämän edellytyksiä, vaikka lähtökohtana olisikin vaatimaton salotorppa.

Lintukeitto maistui kerrassaan mainiolta, ja syötyään miehet istuutuivat lavereilleen kuka tupakoimaan, kuka työkaluja tai vaatteita kunnostamaan. Viisi nuorempaa miestä istuutui kuitenkin leveän pöydän ääreen, ja eräs otti hyllyltä kuluneen korttipakan. Ja kerrassaan kova oli se puhe ja meteli, mitä he pelatessaan pitivät. Matti sai kirvesvarren valmiiksi ja istahti kamiinan viereen. Hänen mieleensä juolahti laulaa, ja ennen kuin kukaan ehti ajatella mitään erikoisempaa, kajahti tukkikämpässä ilmoille nuoren pojan, Kemppaisen Matin, hiukan surunvoittoinen laulu:
"Suomussalmi, surun salmi, tervan, pettuleivän maa…"
Vanhat miehet istuivat hiljaisina lavereillaan, korttipeli keskeytyi, ja toisella puolella kämppää emäntä ja työnjohtaja katselivat vakavina toisiaan.
Matti lauloi itsensä yhdellä kerralla koko pienen kuulijakunnan sydämiin. Laulun loputtua oli niin hiljaista, että kaukana kämpän perällä olevan herätyskellon nakutuskin kuului selvästi.
– Sepä olikin oikea laulu! rikkoi Tapanaisen Ierikka hiljaisuuden ja kehotti laulamaan lisää.
(s. 71–72)