Olet täällä

Leino, Eino

Jaana Rönty

Helsinki: Otava, 1907. 188 s.

Romaanin päähenkilö Jaana Rönty on nuori tyttö Kuhmon Lentualta. Jouduttuaan ilman omaa syytään isänsä pieksämäksi hän sopii sulhasensa Heikin kanssa, että hän menee kahdeksi vuodeksi Helsinkiin piikomaan ja palaa sitten kotipuoleen Heikin emännäksi. Oltuaan eräässä palveluspaikassa jo lähes kaksi vuotta Jaana viedään sortovuosien laittoman esivallan uhrina poliisilaitokselle, jossa hänet raiskataan. Jaana palaa kotiinsa ja synnyttää vauvan, mutta vauva kuolee heti syntymänsä jälkeen. Kun Heikki hylkää Jaanan ja muuttaa Amerikkaan, Jaana etsiytyy jälleen töihin Helsinkiin. Yhteiskunnallinen sekasorto johtaa yleislakkoon, ja Jaanakin huumautuu sosialidemokratian aatteesta. Lopulta Jaana vajoaa moraaliseen ja henkiseen alennustilaan, jota ryydittävät viina ja ala-arvoiset tuttavuudet.

Lapsi kuoli heti syntymisen jälkeen. Tuskin ehti mummo hänelle hätäkasteen toimittaa.
Asia pidettiin salassa, mikäli mahdollista. Siitä levisi tieto kuitenkin Lentuan kylälle, jossa se ei sen suurempaa huomiota herättänyt. Aviottomat lapset olivat näin maantien varressa tavallisia. Ihmeteltiin vaan, kuka lapsen isä oli. Yleisesti luultiin siksi Heikki Kontiota, jonka kanssa Jaanan muistettiin joskus seuraa pitäneen.
Kotonakaan ei tapausta minään maailmanlopun merkkinä pidetty. Isä oli tosin alussa noitunut vahvasti, sillä hän pelkäsi, että sikiö jäisi hänen elätettäväkseen. (s. 118–119)

 

Kivesjärveläiset

Helsinki: Simelius, 1898. 79 s.

Romaanin tosipohjaisena aiheena on Kivesjärvellä Varisjoen niskassa 1800-luvulla sijainnut rautaruukki. Romaani on ensimmäinen osa Leinon Kivesjärvi-kokonaisuutta, johon kuuluvat lisäksi Kivesjärveläiset-lausuntaruno ja Joulu-niminen näytelmä. Romaanissa kuvataan Lapinlahden ja Sillankorven talojen tapahtumia ja isäntien kaunaisia välejä. Sillankorvan mylläri-isäntä ostelee maita naapureiltaan ja rakennuttaa ruukin, jonka hän myy kaupungin patruunalle. Romaanin lopussa patruuna pitää ruukilla suuret tulojuhlat.

Romaanin paikannimet ovat enimmäkseen keksittyjä, mutta niillä on todelliset vastineensa (esim. Petäjävesi = Oulujärvi, Kivespuro = Varisjoki, Petäjäniemi = Paltaniemi, kauppa- ja markkinapaikka Tihisen virran suussa = Kajaani).

Asumattomat olivat Kivespuron äyräät, kokemattomat sen koskien kalahaudat, mutta siihen koskeen, jossa se Kivesjärvestä lähtiessään Käpykankaan katkasi oli muuan alapuolen mies rakentanut vesimyllyn. Siinä yhtyivät tervatiet järven molemmilta puolin ja siitäpä myös Veneheiton suureen valkamaan kuljettiin, josta alemman järven eli Petäjäveden ulapat aukenivat. Siitä aukeni myös Kivesjärveläisten suuri maailma. Siellä oli heidän kirkkonsa Petäjäniemen törmällä, siellä oli heidän kauppa- ja markkinapaikkansa Tihisen virran suussa, mutta kaukana suurten vesien takana, kesäisen päivänlaskun kohdalla, oli heidän oikea kaupunkinsa, se joka heidän tervansa osti ja omin laivoin ne maiden ja merien taakse kuljetti. (s. 14–15)

 

Kolme lähti, kaksi palasi : tarina kieltolain Suomesta

Helsinki: Minerva, 1926. 123 s.

Romaani kertoo liikemies Antti Puuhaarasta ja hänen liikemieskavereistaan Kalle Kankaisesta ja Pekka Rautiaisesta, jotka lähtevät viettämään syksyistä huvitteluiltaa Antin huvilalle. Miehet saunovat ja kumoavat kurkkuunsa Antin runsaat juomavarastot; tunnelmaa häiritsee ainoastaan haamun vilahtaminen saunakamarin ikkunassa. Perusteellisen juopottelun jälkeen kohmeloiset vieraat suuntaavat kulkunsa koteihinsa, mutta Antti Puuhaarasta ei näy eikä kuulu merkkiäkään. Huhut Antti Puuhaaran salaperäisestä katoamisesta nousevat kaikkien kaupunkilaisten päällimmäiseksi puheenaiheeksi, ja koko pikkukaupunki kiehuu ja kihisee asian ympärillä. Tietoja tapahtumien kulusta käydään kyselemässä mm. huvilan lähistöllä asuvalta puolihöperöltä muorilta, joka oli lämmittänytkin saunan ja oli sitten käynyt saunakamarin ikkunasta vilkuilemassa, josko häntä tarvitaan saunottajaksi. Lopulta Antti Puuhaaran kohtalo selviää.

Kirjassa ei suoraan ilmaista tapahtumapaikkaa, mutta useat viitteet (mm. sijainti Oulun läänissä, huvila useiden peninkulmien pituisen sisäjärven rannalla, kaupungissa seminaari ja yhteislyseo) kuitenkin paljastavat, että tarinan kuvitteellisena miljöönä on Kajaani.

Sillä myöskin lähimmän lääninpääkaupungin lehdet olivat tällä välin alkaneet kiinnittää kiusallista huomiota asiaan. Niitä olivat seuranneet itse maanpääkaupungin sanomalehdistö, joka erikoisten kirjeenvaihtajiensa avulla alkoi pitää silmällä tämän salaperäisen tapahtumasarjan eri vaiheita ja kehitys-asteita.
Oliko ihme siis, ettei asianomainen oikeuskansleri eikä sisäministeri, vielä vähemmän heidän alaisensa Oulun läänin maaherra, voineet enää pysyä vieraina sille?
Totellen hänelle annettua määräystä antoi maaherra käskyn edelleen pitäjännimismiehelle, että jutusta oli saatava selko keinolla millä hyvänsä ja mahdollinen syyllinen tai syylliset langetettava lailliseen edesvastuuseen.
(s. 93)

 

Musti: eläintarina

Hämeenlinna: Karisto, 1916. 128 s.

Musti on toden ja unen rajamailla liikuskeleva vertauskuvallinen eläintarina, jossa Musti-koira muistelee omaa elämäntarinaansa. Herkkä tarina sisältää vertauskuvallisia aineksia Leinon omasta taiteilijantiestä mutta on samalla myös hänen lapsuusmuistoihinsa perustuva kertomus Leinon perheen mietiskelevästä koirasta.

Eino Leino on muistellut koiransa tuumailuja ja edesottamuksia yhtä herkin sanankääntein myös muistelmakirjassaan Elämäni kuvakirja, jonka kertomus “Yksinäinen ajattelija” on kirjailijan nöyrä kunnianosoitus Toverin alias Mustin elämälle.

En ole vielä tainnut ehtiä mainitakaan, että Musti oli koira ja kasvoi minun kotonani. Me olimme siis lapsuuden ystäviä, kuten sanotaan, jotakuinkin samanikäisiä, vieläpä kotvasen samankokoisiakin.
Maailma vieroitti meidät sitten monta kertaa toisistamme. Mutta me tapasimme toisemme aina jälleen, tutustuimme jälleen ja tulimme hyviksi ystäviksi.
Jokin aika sitten tapasin minä unessa hänet.
Hän seisoi sen sinisen sillan päässä, josta kaikkien hyvien lasten tie Höyhensaarille käy. En tiedä, kuinka lienen sinne joutunutkaan, vaikka en ole koskaan pitänyt erikoisen hyvänä lapsena itseäni. Tottapa se oli tapahtunut erehdyksestä taikka olin joistakin aivan muista syistä tullut lapsuuden armaita aikoja muistelleeksi.
Kuu paistoi heleästi. En ollut aluksi häntä huomatakaan, vaikka hän istui siinä niin vakavana korvat pystyssä niin kuin oli tottunut hänet näkemään isäni kartanolla.
(s. 5–6)