Olet täällä

Kukkonen, Jussi

Hänen aseveljensä vaimo

Hämeenlinna: Karisto, 1943. 167 s.

Romaanin päähenkilöinä ovat talvisodasta palannut käsi-invalidi Mikko Junkkari ja hänen vaimonsa Loviisa sekä Mikon aseveli Heikki Impola. Mikon ja Loviisan koti Kainuun rajaseuduilla tiettömien taipaleiden takana on sodan jäljiltä raunioina. Mikko haluaa rakentaa tilalle uuden pirtin, mutta ei käsipuolena pysty siihen yksin. Rakennusavuksi saapuu yllättäen hänen karjalainen aseveljensä Heikki Impola, joka oli sodassa pelastanut haavoittuneen Mikon tulituksen keskeltä. Heikki auttaa Mikkoa pirtin rakentamisessa ja ihastuu samalla Mikon vaimoon Loviisaan.

Miehet kävelivät korpipolkua, ohi taistelupaikkojen, jossa vihollishaudat kohottelivat unhoon jääpiä kumpujaan, puskivat taakkoineen yli soiden ja kangasmaiden. Päivä painui illaksi. Aurinko hipoi jo puiden latvoja lännessä, minne korkeammilta vaaroilta metsien yli näki. Heikki Impola, vehmaampien Laatokan rantamaiden kasvatti, katseli kainuulaista korpea kummeksuvan ihmettelevästi. Maisemat olivat kokonaan toisenlaisia kuin hänen kotiseudullaan, mutta kuitenkin jollakin tavalla samanlaisia: korpimaa, jonka halki polku veti, oli samaa suomalaista maata, missä Heikki oli syntynyt ja mieheksi varttunut ja minkä puolesta hän Mikon sekä kaikkien toisten asetoverien kanssa oli talven pakkasten keskellä taistellut.
Korpi ei tuntunut enää vieraalta Heikistä, joka Mikon jäljessä kävellen ja raskaan reppunsa hihnoja väliin kohotellen ihmetteli, kuinka Mikko Junkkari jaksoi kantaa sellaista taakkaa: siemensäkkiä ja reppua, vaikka hänellä itsellään oli täysi ponnisteleminen reppuineen pysyäkseen Mikon perässä.
(s. 51–52)

 

Kainuu palaa

Jyväskylä: Gummerus, 1942. 192 s.

Historiallinen romaani kertoo sarkasodasta, joka käytiin talvella 1712 Kainuussa. Harvat eloonjääneet kainuulaiset joutuvat katkerina toteamaan, miten venäläiset vainolaiset tuhoavat silmittömällä vimmalla koko Kajaanin ja sen lähiympäristön raiskaamalla ja tappamalla, ryöstämällä ja polttamalla. Sotkamolainen talonpoika Iivo Meriläinen kerää yhdessä vihatun verovoudin Simo Hurtan kanssa omat joukkonsa ja lähtee itään jäljittämään rappareita. Takaa-ajon päällimmäisenä tavoitteena on pelastaa rappareiden kynsistä Iivon morsian Saima sekä Simo Hurtan vaimo Irja ja lapset.

– Vainolaiset ovat ehtineet Kajaaniin, sanoi Paavo.
– Ja Paltaniemeen myös. Nuo oikealla olevat palot ovat siellä, Paltamon kirkonkyläkin palaa… Näetkös noita! Iivo viittasi sauvallaan vähän matkan päässä rinteellä näkyviä jälkiä. – Kasakat ovat eronneet tuosta ja lähteneet järven toiselle puolelle. Ovat kai Paltamoa polttamassa.
– Lähdetäänkö kotimaille? kysyi Oikarinen.
– Siellä ei näytä olevan vielä mitään hätää. Sieltä ei näy vainontulia. Talot ovat siksi syrjässä, että sinne tuskin rapparit osuvat. Kiirehditään Kajaaniin.
Sukset suihkivat taas tiellä, joka oli tallaantunut kovaksi ja liukastunut luistavaksi. Miesten hartiat höyrysivät ja hengitys kävi huohottaen, mutta vauhti pysyi kovana kuin suden ajossa. Niin he ehtivät talviaamun valjetessa Jormasjoelle.
(s. 80)

 

Kestävät kahleet

Hämeenlinna: Karisto, 1944. 335 s.

Romaani kuvaa voimalan rakentamista pohjoissuomalaisen kaupungin koskeen. Eletään talvisodan jälkeistä kesää 1940. Teoksen päähenkilönä on voimalan rakennustöitä johtava insinööri Heikki Mäki, joka on työssään tehokas ja taitava, mutta joutuu sisäisiin ristiriitoihin rakkaushuolien vuoksi. Mäki alkaa tapailla konttoristi Hilja Jokelaa, mutta molemminpuolisen väärinkäsityksen vuoksi heidän orastava suhteensa viilenee ja he pettyneinä etääntyvät toisistaan. He eivät kuitenkaan voi unohtaa toisiaan, vaikka kumpikin alkaa seurustella tahollaan. Viehättävän Liisu-neitokaisen vanhemmat suorastaan tyrkyttävät tytärtään Heikille. Lopulta Heikki menee yllättäen Hiljan luokse ja kosii häntä, mutta liian myöhään: Hilja on juuri lupautunut toiselle. Voimalan valmistuttua Heikki joutuu lähtemään jatkosotaan eikä vieläkään ole riittävän varma tunteistaan Liisua kohtaan.

Kukkonen on sijoittanut tapahtumat pohjoiseen kaupunkiin, mutta ei ole nimennyt sitä Kajaaniksi. Kaupunki on kuitenkin kiistatta tunnistettavissa Kajaaniksi, sillä teoksessa on runsaasti kajaanilaisia maamerkkejä (hautausmaa joen takana, vanha voimalaitos, paperi- ja massatehdas, talvisodan raunioittamat talot, suuri koulutalo kosken rannalla, Kesäniemen hiekkaranta, joen viisi koskea jne.). Koivukosken voimalaitos rakennettiin tosiasiassa 1940–1943.

Mäki seisoi lavan vieressä ja mietti alakuloisena, miten viettäisi juhannusta. Hän tiesi, että kokko sytytettäisiin illalla pari kilometriä kaupungista itään olevassa Kesäniemessä, jonne kaupunkilaisille oli järjestetty hiekkaranta ja lepohetkien huvipaikka. Menisinkö sinne? Siellä varmaankin olisi Hilja, jota Mäki ei ollut tavannut moneen viikkoon. Mutta mitäpä Hilja häntä liikuttaisi. Hiljalla oli omansa, jonka kanssa viettäisi juhannusta. (s. 101–102)

 

Korven ruhtinatar

Oulu: Marjamaa, 1946. 188 s.

Romantiikkaa pursuavassa historiallisessa romaanissa eletään rappasotien aikaa. Turun liepeillä varttunut nuori luutnantti Klaus Ladau tulee kuninkaan käskystä Kainuuseen johtamaan kostoretkeä Vienaan. Ladaun lähimpänä apurina ja asemiehenä on Iikka Karppinen, rohkea ja luotettava sissi Hyrynsalmen salomailta. Onnistuneen hyökkäyksen aikana Ladau kohtaa vienalaiskylässä neitokaisen, joka antautuu suomalaisten vangiksi ilman vastarintaa. Neitokainen paljastuu Tamara Orlovaksi, kaukasialaiseksi ruhtinattareksi, joka on jo lapsena joutunut vienalaisten vangiksi. Paluumatkallaan Kainuuseen joutuvat suomalaiset vienalaisten vastahyökkäyksen kohteeksi ja Ladau haavoittuu, mutta toipuu Tamaran ja Iikan avustuksella. Tamaraan rakastunut Ladau päättää viedä Tamaran mukanaan kotiinsa Auranpolven sukukartanoon. Klaus joutuu kotonaan sovittamattomaan riitaan isänsä kanssa, koska isä on sopinut naapurin kanssa, että Klaus menee naimisiin naapurin ainoan perillisen Kaarina-tyttären kanssa. Isä tekee kaikkensa, että Klaus luopuisi Tamarasta.

Romaanin tapahtumat voitaneen ajoittaa 1500-luvun loppuun, koska tekstissä viitataan vastaperustettuun Oulun linnaan (perustettu 1590) ja vainolaisten polttamaan Manamansalon kirkkoon (poltettu 1578 tai 1580). Toisaalta siinä puhutaan näihin tietoihin nähden ristiriitaisesti Kustaa Vaasasta hallitsevana kuninkaana (kuninkaana 1523–1560) ja hänen poikansa Juhana-herttuan aikomuksesta tulla isännöimään Turun linnaa (asui Turun linnassa 1556–1563).

Retkikunnan matka jatkui hiljaisten korpien ja korkeiden vaaranliepeiden kautta. Toisinaan talvitie kohosi vaarojen huipuille, joille näkyi silmänkantamattomat alueet koskemattomia metsiä ja erämaan järviä, jokia ja lampia, jotka lepäsivät vahvenevan jääpeitteen alla. Ja sitten aukesi oikealla puolella laajan Oulunjärven jääulappa, sama järvi, jota pitkin Klaus ja Tamara olivat syyskesällä matkanneet länteen. Heidän matkansa kääntyi nyt pohjoiseen, kohden Hyrynsalmea, ja talojen väliset taipaleet kehittyivät pitemmiksi. Mutta Karppinen tunsi seudun kuin oman kämmenensä ja johti retkikuntaa halki maisemien, joilla ei ollut enää paljon tietoa tiestä. Eräitä kertoja joutuivat Klaus ja Tamara nukkumaan pienissä korpitölleissä, ja sotilaat sekä rakennusmiehet navetoissa ja nuotiotulillakin. (s. 181–182)

 

Sissipäällikön unelma

Porvoo: WSOY, 1935. 274 s.

Historiallisessa romaanissa eletään rappasotien aikaa 1600-luvun alussa. Teoksen päähenkilöinä ovat Klemetti Eerikinpoika, kainuulaisten sissipäällikkö, ja hänen veljensä Lauri, jotka joutuvat kerta toisensa jälkeen taistelemaan vienalaisia ja venäläisiä vainolaisia vastaan. Lauri ihastuu Kajaanin markkinoilla vienalaiseen Marja-neitokaiseen ja käy hakemassa hänet Vienasta vaimokseen ilman Marjan perheen suostumusta. Klemetin vaimo Kyllikki synnyttää poikavauvan, ja elämä tuntuu olevan uomissaan, kunnes rajantakaiset vainolaiset käyvät yhdellä sotaretkellään tuhoamassa Klemetin ja Laurin talon ja ryöstävät mukaansa Kyllikin ja Marjan sekä vauvan. Klemetti ja Lauri onnistuvat takaa-ajossaan ja saavat pelastettua vaimonsa, mutta pikkupojan ovat vainolaiset jo tappaneet. Kuningas kutsuu urhean Klemetti Eerikinpojan käymään Tukholmassa, jossa Klemetti esittää kuninkaalle linnan rakentamista Kajaanin Vuohenginjokeen kainuulaisten turvaksi. Kuningas hyväksyy ehdotuksen, ja Klemetti on tyytyväinen, kun Kajaanin linnaa aletaan rakentaa.

Todellisuudessakin Klemetti Eerikinpoika on ollut kuluntalahtelainen talonpoika ja sissipäällikkö, joka on käynyt 1600-luvun alussa Tukholmassa kuninkaan kutsusta ja pyytänyt siellä linnaa Kainuun asukkaiden suojaksi. Kajaanin linnan perustustyöt lienee aloitettu vuonna 1604.

– Rajantakaiset kuuluvat varustautuvan jälleen vainoretkelle, sanoi Klemetti veljelleen.
– Mistä sinä sen tiedät? kysyi Lauri kiihtyneenä.
– Tämä Matti Kyllönen toi viestin Kuhmoniemeltä, selitti Klemetti. Sinun, Lauri, on lähdettävä heti huomisaamuna saattamaan sanaa Paltamon puolen kyliin, että osaavat olla varuillaan, Tuomas saa viedä viestin Kontiomäkeen sieltä edelleen ylimaihin lähetettäväksi ja Hemmi menköön Koutaniemen puolelle Oulujärven etelärannan asukkaita varoittamaan, ja jatkakoot viestiä aina merenrantaan saakka. Ja muistakaakin sanoa, että kun kokoontumiskäsky saapuu, kun viestisavut näkyvät, silloin on jokaisen lähdettävä ja miesten oltava nopeasti koolla Vuokatin vaaran juurella salmen rannalla, mukana riittävästi aseita ja evästä. Sinä Matti, kertoile mennessäsi vaaran uhasta Sotkamon kylissä ja saata sanomani sinne.
– Kyllä huolehdin siitä, lupasi Matti. – Mainitsin jo tulomatkalla tuhon uhasta muutamille tapaamilleni sotkamolaisille.
(s. 16–17)

 

Vangittu karoliini

Helsinki: Suomen Kirja, 1946. 363 s.

Historiallisessa romaanissa kerrotaan Kajaanin linnan päälliköstä majuri Juhana Henrik Fieandtista, joka saapuu Kajaaniin viimeisillään raskaana olevan vaimonsa Sofia Elisabethin kanssa venäläisten uhatessa linnaa isonvihan vuosina. Venäläisten piiritettyä linnan yrittää Fieandt viimeiseen asti puolustautua, mutta joutuu lopulta antautumaan, kun linnassa ei ole enää polttopuita eikä ruokaa ja tykinkuulatkin ovat jo lopussa. Linnan asukit joutuvat venäläisten vangeiksi. Majuri Fieandt, hänen vaimonsa ja pieni poikansa sekä heitä jo Kajaanin linnassa palvellut nuori sotilas Pitkä-Taneli Cajanus joutuvat lopulta vankeuteen pieneen kylään Moskovan lähelle. Lopulta Fieandtin perhe ja Pitkä-Taneli pääsevät pakenemaan kohti länttä, mutta tsaarin joukot ajavat heitä takaa.

Venäläiset piirittivät ja räjäyttivät Kajaanin linnan 1716 Juhana Henrik Fieandtin ollessa linnan päällikkönä. Kirjan irtopäällyksen esittelytekstissä kerrotaan virheellisesti, että kyseessä olisivat vuosien 1808–1809 sodan tapahtumat.

Matka Oulunjärven yli oli uupuneille vangeille vaikea. Heitä palelsi niin, että jäsenet jäykistyivät. Ei kuulunut huutoja reestä toiseen, ei puhelua samoissa peitoissa istuvien kesken. Jokainen matkasi pakollisella tiellä lamaantuneena ja syventyneenä itseensä, omaan ja lähimpiensä kohtaloon. Ei tuntunut olevan minkäänlaista yhteyttä noiden saman kovan kohtalon alaisten kesken. Jo aikoja ennen illan pimenemistä oli pitkä vankisaattue jäänyt reessäajavien näköpiiristä Manamansalonsaaren toiselle puolen ja Niskan laaja selkä taittui uupuvien konien kiskoessa niin vitkalleen, että aamuyöstä päästiin Vaalaan. Tulien ääressä yrittivät vangit lämmitellä hevosten syöttämis- ja lepuuttamisajan. Kasakat eivät välittäneet vangeista vähääkään, he antoivat näiden tulla toimeen omin voiminsa. Fieandt, nimismies Cajanus ja kappalaispapit jaksoivat kaataa puita ja pitää nuotiota vireillä, ja Pitkä Taneli nouti koskenrannasta vettä. Homehtunut ja tunkkainen leipäpala annettiin jokaisen vangin käteen. (s. 118–119)