Olet täällä

Korhonen, Viena

Ihmisyyden pelto

Porvoo: WSOY, 1946. 229 s.

Kaupunki- ja maaseutuelämän vastakkaisuutta peilaavan romaanin päähenkilöinä ovat jatkosodasta palaava opettaja Tuomas Haapalehto ja hänen vaimonsa Marjatta. Tuomas on opettajana Kainuussa syrjäisen korpikylän kansakoululla, jossa Marjatta ei tunne viihtyvänsä vaan kaipaa kiihkeästi kaupunkiin. Tuomas on sotasairaalassa rakastunut hoitajaansa Kaarinaan, mutta yrittää unohtaa hänet. Marjatta löytää erään Tuomaksen kirjoittaman runon ja aavistaa, että Tuomas ajattelee toista naista. Lopulta oloihinsa kyllästynyt Marjatta lähtee rentoutumaan kaupunkiin vanhempiensa luokse. Tuomas uppoutuu työhönsä ja hoitaa tarpeen tullen vapaa-ajallaankin kyläläisten asioita. Marjatta kuitenkin palaa takaisin, kun kuulee Tuomaan sairastuneen, ja sairasvuoteen äärellä he päättävät unohtaa menneet ja jatkaa yhteiselämäänsä puhdistunein mielin.

Illalla he tekivät yhdessä sovinnon kierroksen kylän ympäri ja poikkesivat tien laidassa olevaan pieneen tupaseen, jonne Tuomaalla oli asiaa. Hän tahtoi saada selville, miksi mökin poika oli ollut poissa useamman päivän. Poika oli satuttanut kirveellä jalkaansa ja istui jalka suorana pirtin loukossa. Mökin vaimo selosti tapahtuman vuolain sanoin kainuulaisen murteen leikillisellä mehukkuudella, joka oli kuin hymyä läpi kyynelten. Sitten hän halusi tarjota heille valmista korviketta, mikä oli tuntikauden seissyt liedellä, ja he nielivät sen kohteliaasti vesissä silmin. Marjatta katsoi seinälle, jossa russakka ojenteli tuntosarviaan. Hän veti hiljaa tuolinsa kauemmaksi väristen vastenmielisyydestä ja ajatteli kaihoten kaupunkiasuntojen maalatuita, puhtaita seiniä, joihin saattoi nojata turvallisesti saamatta mitään epäilyttävää niskaansa.
Tarttuessaan pihalla Tuomaan käsikynkkään hän virkkoi huoaten:
– En voi sille mitään, että joka kerta kun pistäydyn sisälle tuollaiseen asumukseen, josta köyhyys tulvahtaa vastaani, rupean kaipaamaan pois, sinne missä ihmisten kodit ovat valoisia, puhtaita, viihtyisiä.
(s. 143–144)

 

Me emme lannistu

Porvoo: WSOY, 1943. 263 s.

Romaanissa kerrotaan kainuulaisten evakkojen paluusta tuhotulle kotiseudulleen talvisodan jälkeen. Kirjan päähenkilöitä ovat Hilja ja Antti ja heidän pikkutyttärensä Johanna. Antti on menettänyt talvisodassa toisen kätensä. Puutteesta ja uuden sodan uhkasta huolimatta kylän evakot aloittavat uutteran jälleenrakennuksen toinen toistaan auttaen. Johanna sairastuu ja kuolee, mutta Hilja alkaa odottaa uutta lasta, mikä tuo hänen ja Antin elämään lohduttavan toivon paremmasta huomisesta. Elämänusko joutuu kuitenkin koetukselle, kun uusi sota alkaa ja desantteja epäillään liikkuvan jo kotimetsissäkin.

Kirjailija on omistanut teoksensa talvisodassa kaatuneitten veljiensä muistolle.

Suo-ojituksen näkeminen vavahdutti häntä arvaamattomasti. Syvään hengittäen mudan tuoksua hän katsoi pitkin kaivamaansa ojaa ja tunsi näkemästään selittämätöntä iloa. Oja oli kaunis selväpiirteisyydessään. Se oli hänen talonpoikaisten käsiensä luoma taideteos, paljon puhuva kaikessa yksinkertaisuudessaan. Nyt hän ymmärsi seisoessaan tässä kirpeänhajuisten suoyrttien lemun ympäröimänä, miksi hän oli kauhistunut ajatusta, että hänen pitäisi muuttaa alaa ja valmistua johonkin käsi-invaliidille sopivaan ammattiin. Ei, hän oli kainuulainen talonpoika synnyltään ja sydämeltään. Hän tajusi voimakkaasti maan läheisyyden niinkuin sinä järkyttävänä hetkenä, jolloin hän haavoituttuaan oli saanut jonkin aikaa maata jäätyneitten multakokkareitten päällä veren vuotoon menehtymäisillään. Silloin hän oli tajuttomuuteen sammuvan katseensa edessä nähnyt tämän suo-ojan suoran, määrätietoisen tyyneyden, ja hän oli ajatellut sen ulottuvan ikuisuuteen. (s. 142–143)