Olet täällä

Korhonen, Keijo

Poika

Poika: kertomus kylästä, joka kerran oli

Helsinki: WSOY, 2001. 149 s.

Professori Keijo Korhosen (s. 1934) muistelmakirja vuosilta 1939–1945 kertoo siitä, miten sota ja puute heijastuivat pikkupojan ja kyläläisten elämään Paltamon Melalahden kylässä. Kirjassa on eläviä muistikuvia maatalon arkisista töistä ja lasten puuhista sodan varjossa. Kirjan lopussa 11-vuotias Keijo-poika pyrkii ja pääsee Kajaanin yhteislyseoon, mikä merkitsee kodissa vietettyjen poikavuosien päättymistä ja muuttoa koulukortteeriin Kajaaniin. Tästä uudesta elämänvaiheesta Keijo Korhonen kertoo puolestaan kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneessä muistelmateoksessaan Koulukas.

 

Minä en ollut koskaan maistanut hirven lihaa. Melalahdessa ei ollut ollut hirviä enää pitkään aikaan. Eikä karhujakaan. Isä kertoi että kun se oli pikkupoika oli vielä ollut susia. Kun isä kävi kansakoulua Oulujärven toisella puolella Paltaniemellä ja sai olla kortteeria opettajan Laukkasen keittiössä ja hiihti aina sunnuntaiksi kotiin niin se oli kerran nähnyt miten susi juoksi Paltaselän jäällä. Susi oli tappanut koiran ja heittänyt sen niskoilleen ja kuljetti sitä siinä. Mutta Suomussalmella on vielä nytkin hirviä ja karhuja ja susia. Minä olin lukenut myös Poikien Seikkailukirjaston kirjoista niistä. Ne tulevat Suomussalmelle rajan yli Vienan korvista.
Hirvenlihakeitto oli vahvaa ja tummaa. Se tuoksui ja maistui hyvältä, paremmalta kuin tavallinen lihakeitto.
(s. 105)

 

Koulukas

Helsinki: WSOY, 2003. 279 s.

Professori Keijo Korhosen nuoruusajan muistelmakirja jatkaa siitä, mihin lapsuuden muistelmateos Poika päättyi: hänet on pääsykokeissa hyväksytty oppilaaksi Kajaanin Yhteislyseoon. Kirjassaan Keijo Korhonen kuvaa elävästi kouluvuosiaan 1945–1953, jolloin hän asui viikot koulukortteerissa Kajaanissa ja vietti lomat ja viikonloput kotonaan Paltamon Melalahdessa. Kahdeksan kouluvuoden aikana Suomi alkoi toipua sodanjälkeisestä pula-ajasta ja heiveröisestä koulukkaasta kasvoi tulevaisuuden haasteita janoava nuorimies.

 

Hyvästijätön tunnelmat alkoivat hiipiä mielen taka-alalle viimeisen kouluvuoden alkaessa.
En lähtisi ainoastaan Kajaanin Yhteislyseosta – nyttemmin Kajaanin Lyseo – joka lähes puolen elämäni ajan oli ollut olemisen kiintopiste. Myös Kajaanin kaupunki jäisi lopullisesti selän taakse. Mutta aavistin jotakin vielä tärkeämpää: luopuisin ensi vuonna myös lapsuudenkodistani. Jättäisin kotikylän ja kotimaakunnan.
Lähtisin muualle. Jonnekin suurempaan maailmaan, josta olin kirjoista lukenut. En vielä tiennyt, minne, enkä sitä murehtinut; enhän ollut käynyt edes Helsingissä. Halusin jonnekin etelään. Vuosien mittaan oli ajatuksen pohjalle iskostunut tunne, että Melalahteen tai Kajaaniin en jäisi.
(s. 260–261)