Olet täällä

Kokelastyö

Kokelastyö
 

Oli kevät...

Aivan oikein – nyt on joulu. Mutta ei aina jaksa siitä tehdä kertomusta. Ei aina sada pumpulinpehmeitä lumihahtuvia. Ei aina humaja ulkona lauha talvihämärä. Ei läheskään aina. Siksi sallinette minun puhua keväästä? Ja lauletaanhan: No onkos tullut kesä nyt talven keskellen? Miks' ei siis kevätkin?

Oli siis kevät. Ja kun on kevät, on linnunlaulua, etelätuulta, sipinää ja poreilua sydänalla. Mutta voi olla muutakin. Ja tässä kertomuksessa on nimenomaan sitä muuta. Oli kevät Kajaanissa, jyskyjen kaupungissa. Kajaanin tyttäret olivat juuri vaihtaneet ne uusimmat kevätkapat ylleen – kyllähän te tiedätte. ("Asusteet Arolasta!") Oli myös se kevät sotien välillä, jolloin tunsimme olevamme miehiä, kaiken kokeneita miehiä – uusi sota sitten karsi turhat luulot ja tunteetkin, mutta se ei ollut vielä tullut. (On siis tarkoitus puhua vakavista asioista, hyvinkin vakavista.)

Lauri Leskinen ruokala

 

Me istuimme – Kämppäkaverini ja minä – Koivukosken- ja Sammonkadun kulmauksessa kokelastöittemme kansilla. Kapiokirstujen kansilla, minä omani, hän omansa. Minun kirstuni oli se, jossa olivat rautaosat jo paikoillaan nurkissa. Niistä (nimenomaan niistä rautaosista) oli puupuolen mestari sanonut: Mhy – pahimmat sinkkauksethan niillä peittää... Kämppäkaverin arkku oli sitten se toinen, rautaosat siellä sisällä... Näistä rautaosistakin jo saattaa arvata, että olimme alakuloisia poikia. Tiesimme siinä istuessamme ihmeellisen kirkkaasti, ettei meistä koskaan tulisi eteviä opettajia. Johtokunnat eivät koskaan meistä tappelisi eikä meitä pyydettäisi hakemaan kirkonkyliin eikä kaupunkeihin. Ei, me tulisimme happanemaan eläkeikään asti jossain Juurikkaperällä, tulisimme viettämään 60-vuotispäiväämme – nielaisu – pienviljelijäyhdistyksen sekakuoron – nielaisu ja niiskautus – säestyksellä. Luokkakokouksissa istuisimme alemmuuskompleksi vieressämme pöydän alapäässä emmekä puhuisi mitään, sillä luokkakaverit kertoisivat koulunsa voimistelu- ja juhlasaleista, kokoelmista, opettajainhuoneista, osakehuoneistoista...
– Minä olen kyllä entinen nuorisoseuralainen, virkkoi Kämppäkaveri, ja katseli mykkä murhe silmissään ohi keikuttelevan neitosen perään, – kyllä minun pitäisi maaseudulla pärjätä...
– Siellähän ne valistusta tarvitsevatkin, yritin minä lohdutella, mutta ääneni sorahti kummasti, innostusta siinä ei ainakaan ollut.

Kämppäkaveri huokasi ja kuvitteli:
– Kesälomillahan voi matkustella. Kun helsinkiläiset matkustavat kesäksi maalle, painutaan me Helsinkiin!
– Ruvetaan lukemaan kieliä ja tullaan semmoisiksi maistereiksi, ehdotin minä.
– Minä tiedän yhden tarkastajan, joka on entinen opettaja. Ei kuulunut sekään mikään erikoinen olleen käsitöissä, puheli Kämppäkaveri toivorikkaasti.

Mutta sitten me huokasimme taas, ja meistä tuntui – kuvitelmille ei mahda mitään – että ne kapiokirstut allamme hymyilivät hyvin salamielisesti...

Mutta oli kevät, etelätuulet ja lintujenlaulut. Kaikesta huolimatta sipisi ja poreili syvällä sisällämme. Me nousimme reippaiksi tekeytyen, nostimme kokelastyöt harteillemme ja aloimme kulkea – suokaa nyt anteeksi vertaus – kuin ristiä kantaen Yläkaupungille päin välittämättä vastaantulevien ilmeistä...

– – – –

Sitten tuli jälleen sota. Kokelastyö unohtui. Paljon muutakin unohtui. Käsityönumeron merkitys jostain syystä äkkiä kutistui. Oliko siis jotain isompaakin olemassa? Siellä kadunkulmassa emme olisi uskoneet sellaista mahdolliseksi.

Sodat ovat kuitenkin siitä kummallisia, että ne loppuvat. Aivan kuin jonkin voimakkaan pyörteen viskaamina äkkiä havaitsimme seisovamme omalla koulullamme. Hajoamista tekevä talousrakennus, nurkkarännit runnuilla, seinissä muutama läiskä sentään maaliakin. Kämppäkaveri jossain itärajalla, minä lännessä sen verran kuin mereltä pääsi. Niin, maaseudulla, voisi sanoa, että erittäin maaseudulla... Olimme kaukana toisistamme, mutta huokasimme kuitenkin yht'aikaa, siltä minusta ainakin tuntui. Mutta ihme: Se huokaus ei ollutkaan niin raskas kuin olimme kuvitelleet! Ja muutamien viikkojen kuluttua koimme uusia ihmeitä: Osasimme neuvoa suorasahausta hämmästyttävän pätevästi, panna alulle opettajantuolin kopion ja lääkekaapin kaksoiskappaleen. Meidän edessämme hermostuttiin ja meiltä tultiin kysymään – ajatelkaa nyt hyvät ihmiset – tultiin kysymään neuvoa kauppakirjojen ja elintarvikekorttianomusten täyttämisessä, meitä kehoitettiin – ennen kaikkea – ottamaan kahvia ensimmäisenä!

Sanalla sanoen olimme päteviä opettajia. Olimme niin päteviä, että sitä pätevyyttä aivankuin saattoi pitää käsissä ja tarkastella sitä. Se oli siis kuin esine, jota me pidimme työpöydällämme. Haimme paikkoja ja tulimme valituiksi parhaana viidestä hakijasta. Siristimme silmiämme ja katselimme – kevät oli jälleen – seminaarin päästötodistusta: Se ei ollutkaan huono – kevät se siis oli – ei ainakaan niin huono kuin kerran, vuosia sitten...

Ja oikein erikoisen vakavasti puhuen: Olemme tulleet hyvin aikaan maaseudulla. Olemme korviamme myöten vajonneet kerhoihimme, yhdistyksiimme, erilaisten rahastojen hoitoon ja tilien tarkastuksiin. Syysiltoina, kun ulkona on pikipimeää ja räntä läiskää ruutuun, valaisee lamppu huonettamme. Meillä on lämmin ja hyvä olo. On lämmin ja hyvä olla emmekä kaipaa kesällä Helsinkiin...

– – – –

Eräänä päivänä sitten me ostimme purkkimaalia – Kämppäkaveri sattui kuin kohtalon johdatuksesta juuri olemaan luonani vierailulla – ja sivelimme kokelasarkkuni sillä maalilla. Teimme sen omituista hellyyttä tuntien, ja Kämppäkaverin silmälasien takana kiilteli valehtelematta kyyneleitä.

Nyttemmin olen jo useammin kuin kerran saanut kuulla vieraiden sitä arkkua ihastelevan, ja minä olen sanonut rinta ylpeydestä paisuen:
– Tein sen kokelastyönäni seminaarissa…

Lauri Leskinen