Olet täällä

Koeoppilaan joulu

Koeoppilaan joulu
 

Joulu oli lähestymässä meille koeoppilaillekin, vaikkemme jaksaneet siihen millään uskoa.

Sillä tuskin lienee maailmassa mitään jännittävää, kuin olla koeoppilaana jossain miesseminaarissa – lähinnä tietystikin Kajaanissa, jossa ainakin ennen suurta sotaa ymmärrettiin antaa koeoppilaisuudelle sille kuuluva arvonsa. Tämä tietysti siinä tapauksessa, jos seminaarialokas itse käsitti jännitystäyteisen asemansa, kuten minä esimerkiksi erittäin hyvin käsitin.

Lauri Leskinen kiire

 

Koeoppilaana olo on niin takertunut veriini, että vielä nytkin atomiaseen aikakaudella tunnen joulun lähestyessä lievän jännityksen kutittavan selkäruotoani, enkä suuresti hämmästyisi, vaikka johtokunnan puheenjohtaja saapuisi huolestuneena kuusijuhlan jälkeen asuntooni ja sanoisi:
– Keskiarvonne on valitettavasti niin alhainen, että teidän olisi viisainta jäädä joululta pois ja hakeutua sopivampaan tehtävään.

Silloin kerran odotin johtaja Helan suusta näitä sanoja. Ja vaikka niitä ei suureksi hämmästyksekseni sanottukaan – tunsin selvästi armon käyneen oikeuden edestä – olin kuitenkin nähnyt siksi paljon painajaisunia, että olin vailla täyttä tolkkua, kuten tuonnempana tulen esiintuomaan. Aamuisin olin herännyt lakana vuoteen vieressä ja kämppäkaverini, joka oli varustettu minua suuremmalla savolaisuudella, pääsi päivän viisastelujen alkuun siitä lakanasta. Hän, kämppäkaveri, oli harvinaisen levollinen persoonallisuus. Kun saimme ensimmäisestä äidinkielenkokeesta neloset, hän saattoi sanoa:
– Osaavatko ne tuommoisiakin numeroita kirjoittaa, maisterisihmiset?

(Ohimennen sanottuna: tuskin tätäkään kirjoittaisin ilman tuota siunattua nelosta.)

Mutta tähtiin oli kirjoitettu, että kämppäkaverinkin oli aika kalveta. Se tapahtui sinä harmaana joulunaluspäivänä, jolloin johtaja saapui luokkaamme ilmoittamaan lopullista tuomiotaan, kenet meistä katsottaisiin soveliaaksi valmistumaan opettajien kalliiseen tehtävään.

Menkäämme nyt ajatuksissamme luokkahuoneeseemme tuona hirvittävänä päivänä.

Johtaja harppoi jo opettajanpöytää kohti. Minun silmissäni hän kasvoi hetki hetkeltä. Hänen päänsä ja hieman kumarat hartiansa hipoivat jo kattoa. Jättiläiseltä hän näytti silmissäni, jättiläiseltä, joka oli tullut nitistämään koeoppilaat, muurahaiset, kauhistuttavan suuren anturansa alle.

Muistan tuijottaneeni lasittunein silmin johtajan rintataskunästyykkiin, joka sekin suureni silmissäni ja näytti viimein lakanan suuruiselta. Kuitenkin, niin sekaisin kuin jo olinkin, vaistosin, että vieressäni istuva kämppäkaverinikin kalpeni. Kuten sanottu, vaistosin tämän, sillä katsettani en olisi hirvinnyt kääntää johtajan nenäliinasta, vaikka olisi pommi räjähtänyt luokan perällä.

Jos olisi joskus etsittävä täydellisen hiljaisuuden vertausta, niin siinä se oli, luokassamme. Kuolemanhiljaisuus on tehoton ja kulunut sana kuvaamaan sitä. Jonkinlaisen käsityksen sen syvyydestä saamme kuin mainitsen, ettei edes johtajan sanat kyenneet hiljaisuutta rikkomaan, vaikka hänellä on tavallista kuuluvampi ja korkeampi ääni. Minun on nimittäin tunnustettava, etten kuullut hänen suustaan sanaakaan, ainakaan en jälkeenpäin muistanut hänen virkkaneen mitään, vaikka selvisi, että hän oli meille pitänyt harvinaisen isällisen puheen.

Minä yritin kaiken aikaa hädissäni miettiä, mitä sanoisin kotona: "Se tulee niin kalliiksi, ettei siellä kannata olla – ja eihän tuolla mitään opikkaan..."

Siihen isä tietysti sanoisi: "Vaan kun kylälle on jo keritty levittää sanaa, että sinusta tulee herra ja opettaja." Ja äiti: "Ja kun sinä olet niin lahjakaskin..."

En tietystikään hennoisi siihen mitään puhua, koska on aivan toivotonta yrittää muuttaa äitien käsityksiä omista perillisistään.

Mutta isä jatkaisi omalla tavallaan: "Etkähän sinä enää työtä osaisi tehdä, kun puoli vuotta olet saanut herrana olla."

Ei sillä keinolla pitkälle pääsisi. Olisi keksittävä parempi. Vaikkapa esimerkiksi tällainen: "Lääkäri sanoi, että minulla on paha vika keuhkoissa." Siihen varmasti kotona uskottaisiin. Saisin puolukkahilloa ja minut säästettäisiin raskaammilta ulkotöiltä, kuten hankinta-ajoista ja halonhakkuusta taikka sonnanvedosta.

"Voi, voi sentään, kun minä jo olen monasti kuvitellut tulevani koulullesi kyläilemään!" valittaisi äiti, mutta rauhoittuisi toki pian ja sanoisi naapurissa kylää kiertämään lähtevän asian aluksi: "Meidän poika se on niin lahjakas, että siihen tuli keuhkotautikin heti paikalla..."

Havahduin ajatuksistani, kun kaikki oli jo ohi. Näin jonkun ison olennon harppovan ovea kohti, pojat nousivat ryminällä, ja samassa kävi huoneessa kova rähinä, jollaisen voi tavata ainoastaan miesseminaarien luokkahuoneissa. Minäkin huomasin puhuvani ja karjuvani, koska sellainen kuului sivistyneen seminaarilaisen tapoihin, vaikken ollut lainkaan selvillä, mitä puhuin taikka mistä minun olisi pitänyt puhua. Mutta sehän osoittaa vain, että olin normaali-ihminen, sillä aniharvat ovat tässä maailmassa selvillä, mistä kulloinkin puhuvat.

Mutta iltasella, kun olimme jo vuoteessa ja mieleni alkoi olla tasapainossa ja ajatukseni seljetä, kohotin varovaisesti peitetäkin reunaa, rykäisin ja osoitin aran kysymyksen kämppäkaverilleni:
– Joko sinä nukut?
– Mmm...
– Kuule... hyväksyttiinkö meidät kaikki?
– Niinhän tuo kuului johtaja sanoneen, että hyväksytään...
– Etkö sinäkään kuullut?
– En minä oikein... korvat pilliä soivat...

Minä huokasin pitkään ja tunsin rakastavani kämppäkaveria, kuten kohtalotoveria taikka parhainta rintamakaveria, joka on pelastanut meidät varmasta kuolemasta, rakastetaan. Kyyneleet tulivat silmiini pelkästä hyvästä olosta. Ja minä huokasin uudelleen, äskeistä pitempään.

Valvoin kauan sinä iltana ja tuijottelin kamarimme akkunasta tuikuttavaan tähteen.

Se oli joulun näköinen se tähti ja se iski minulle silmää. Kyllä sen kannatti iskeäkin, sillä maapallolla jossain Kajaanin Purolassa Kopsankadun varrella makasi yksi hyvin onnellinen nuori mies. Ja se onnellinen nuori mies muovaili jo ajatuksissaan lausetta, jonka sanoisi kotona joululomalle mentyään: "Ei minulla hätää ollut, kun suurin osa luokasta on minua huonompia..."

Sillä ajatuksellaan onnellinen nuori mies osoitti olevansa ihminen. Siksi kai tähti – huumorintajuinen kun oli – vilkutti hänelle silmäänsä.

Lauri Leskinen