Olet täällä

Kianto, Ilmari

Iki-Kianto muistelee

Helsinki: Otava, 1954. 263 s.

Muistelmateos sisältää enimmäkseen katkelmia jo aiemmin julkaistuista Kiannon kirjoista täydennettynä muutamilla lisäyksillä. Kiannon lukuisista julkaistuista matkakuvauksista on koottu puolestaan kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt muistelmateos Mies on luotu liikkuvaksi.

 

Hankin huonekaluja, paljon työaseita, kalastusvehkeitä, ampuma-aseita, koiria, lehmiäkin, poroja – ja elämä Turjanlinnassa alkoi kukoistaa. Minusta tuli Kainuun korpikirjailija, ja semmoiseksi myös jäin. Vuodet vierivät vilkkaasti, sarvipääporot laukkasivat hurjasti, haikara lensi kahisevin siivin melkein joka vuosi korpihuvilani ylitse, ja vuonna-vuotuissaan ilmestyi uusi opus, joskus kolmekin kirjaa samana vuonna. Ihminen säästyi alkuperäiselle minälleen. Täytyi alituisesti soutaa tai hiihtää, kävellä tai ajaa porolla pitkin järvenjäitä tai läpi korkeakinoksisen korpimetsän. Mutta siihen aikaan jaksoi mitä tahansa, ei tuntenut väsymystä, oli elämänuskoa. (s. 176–177)

 

Kuhmon kulmilta: matkavälineinä postiauto, takatuuppari ja suutarin hevoset: turistin tunnelmia raukoilta rajaseuduilta

Jyväskylä: Gummerus, 1927. 160 s.

Matkakirja kertoo Ilmari Kiannon ja hänen poikansa retkestä Kuhmoon elokuussa 1927. Paluumatkalla he kiertelevät jalkaisin myös Suomussalmen saloja. Matkansa varrella he kohtaavat maatalojen luonnikkaita emäntiä ja isäntiä, mutta näkevät myös äärimmäistä kurjuutta ja surkeita ihmiskohtaloita.

 

On kuin olisi vapautunut pahasta painajaisesta, kun on lähtenyt Ypykästä ja kilometrin taipalen päässä kohtaa vähänkään järjestystä rakastavan torpan. Kokolias rotuemäntä istuu pirtin karsinassa muutamien lastensa kanssa – vieras istahtaa turvallisesti penkille.
– Mikäs se tämän torpan nimi on?
– Kyllösenahoksi ovat sanoneet…
– Saako emännälle tarjota tupakkaa? kysyy vieras, jonka kotipitäjässä tuhannet eukot vetelevät piippua tai sätkää. Emäntä naurahtaa: eihän Kuhmossa akat polta. Hän tunnustaa että joskus pojiltaan pilanpäiten on näpistänyt tupakkaa – ukko ei tykkää – mitäpä akkaväelle tupakka kuuluu.
(s. 101–102)

 

Omat koirat purivat: pidätetyn päiväkirja vuodelta 1940

Helsinki: Fennia, 1948. 188 s.

Päiväkirjamuotoisessa teoksessaan Kianto tilittää tuntojaan tammi–heinäkuulta 1940, jolloin hän oli vankeudessa saatuaan syytteen ja sittemmin tuomion sotapetoksen yrityksestä; Kiantohan oli talvisodan alkupäivinä evakkoon lähtiessään jättänyt Turjanlinnan pöydälle sikarilaatikon kanteen kirjoittamansa venäjänkielisen viestin, jossa hän pyysi "tovereita" säästämään kotinsa. Kianto pidätetään evakkoasunnostaan Raahessa, josta hänet kuljetetaan tutkintovankeuteen Mikkeliin ja sieltä kenttäoikeuteen Kajaaniin ja lopulta kuritushuonevankeuteen Helsinkiin. Heinäkuun alussa Kianto saa armahduksen tasavallan presidentiltä ja pääsee palaamaan Suomussalmelle Turjanlinnan raunioille.

 

Vene, joka sekin on täynnä kuulanreikiä, töksähti kaukaisen kalasaaren rantaan. Matkanpää oli saavutettu. Elämäni korvenkirojen satumökki. Minä, entinen niinmainittu "kuuluisa Turjanlinnan kuningas", olin nyt vain tämän halpa-arvoisen, yksinkertaisen, jumalanseläntakaisen kalamajan omistaja. En enempää! Uhkeata kotiani, jonka muukin maailma muisti, ei enää ollut, mutta me olimme sentään hengissä. Rakas lapseni, – korpirakastettuni! – Olin köyhä mies ja kuitenkin henkisesti rikas. Olin vapaa! Kukaan ei teljennyt minua enää koppiin. Kotikultaa ei ollut. Ei ollut kotiylpeyttäkään. Mutta oli ihmisylpeys, epämääräinen toivo tulevaisuudesta, oikeudentunto ja Isänmaa. Täytyi panna kätensä ristiin rintansa päälle ja sanoa: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty! (s. 183)

 

Papin poika: kirja elämästä

Helsinki: Otava, 1928. 398 s.

Muistelmateos kattaa Kiannon elämän syntymästä (1874) 1890-luvun puoliväliin saakka, jolloin nuori Kianto aloittelee opintojaan Helsingin yliopistossa. Teoksessa on runsaasti Kiannon perheen päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä Ilmarin nuoruusvuosilta sekä valokuvia Kiannon perhepiiristä. Kerrontaan nivoutuu aikakauden kulttuurihistoriaa Suomussalmelta ja Kiannon opiskelukaupungista Oulusta.

Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt uusi muistelmateos Nuori runoilijamaisteri  jatkaa kerrontaa siitä mihin Papin poika -teos loppuu. Siinä Kianto kertoo Helsingin-vuosistaan, etenkin levottomista naissuhteistaan, vuosisadan vaihteen molemmin puolin.

 

Paltaniemestä kulki Pulkkilan karavaani sitten Ristijärven ja Hyrynsalmen kautta kohti sitä salaperäistä seutua, johon pappa oli kirkkoherraksi nimitetty.
Nuorimmalle papinpojalle on jäänyt muistiin se tien loppupätkä ja tuo heiluva heinähäkki, joka vihdoin kohosi loivaa ylämaata korkealle vaaralle ja riihien ja latojen ohitse talon pihaan. Siihen, tallin eteen taisi heinähäkki pysähtyä, mutta pappa ja mamma nousivat reestä "pytingin" edessä. Pikkupojat hyppäsivät itse alas heinähäkin huipulta…
Uusi koti!?
Karhula! Karmaiseva nimi: nytkö karhuja! Äsken susia! Mutta koska ei Paltaniemen Sutelassa näkynyt susia, niin kenties ei Kiannon Karhulassakaan kohdannut karhuja. Se oli vain nimi.
– Pikkupojat, tulkaa sisään!
Päärakennuksen keittiöstä loisti valkea. Tuntui perin kummalliselta. Pitkä ja jännä oli ollut koko matka Pulkkilasta, mutta nyt oltiin Kiannon isossa pappilassa, Suomussalmella, niinkuin virallisesti sanottiin.
(s. 23–24)

 

Pyhä rakkaus tai Pienen lapsen elämä ja kuolema

Helsinki: Otava, 1910. 224 s.

Omaelämäkerrallinen teos kertoo vuosista 1905–1909. Kianto kertoo yksityiskohtaisesti esikoispoikansa odotuksesta, syntymästä ja lyhyestä elämästä. Kalevi-poika syntyi Kajaanissa tammikuussa 1906. Pojasta tuli isänsä silmäterä. Kalevin ollessa vuoden ikäinen lähtivät vaimo ja poika Hämeeseen, koska vaimo ei halunnut oleskella Suomussalmella miehensä vanhempien nurkissa. Kianto harmitteli, ettei voinut varojen puutteessa rakentaa omaa kotia. Syksyllä 1907 perhe muutti vaimon toivomuksesta Helsingin liepeille, ja helmikuussa 1908 syntyi perheeseen tyttövauva. Joulukuussa 1908 Kalevi sairastui vakavasti, ja perhe palasi kuolemansairaan poikansa kanssa Suomussalmelle. Kalevi menehtyi ankaran sairauden murtamana huhtikuussa 1909.

Teos kuvaa ainutlaatuisen syvää isänrakkautta, joka ilmenee alussa ylenpalttisena ilona ja täyteläisenä onnena ja lopussa tuskallisena epätoivona ja lohduttomana suruna.

 

Muistan, millaisia juhlapäiviä ne olivat saaressamme, kun järven ulapalta joskus jo kaukaa tunnettiin isoisän lähestyvä valkolaita purjevene ja pieni poikanen päästettiin rantaan ukkoa vastaanottamaan. Talvi ja kevät silloin lempeästi yhteen suli… ja vieno viesti "ukki tuli!" helähteli kuin käen kukunta kielontuoksuisessa saaressa. Ja isoäidin herkkulähetykset ulapan takaa lisäsivät juhlan iloa. Isoisänsä polvella semmoisina merkkipäivinä pienen piltin sukkelat jalat kieppuivat ja "faffa-ukin" lumenvalkoista partaa lapsi silloin nauraen nyki. Onnelliset olimme me kaikki sellaisina silmänräpäyksinä, onnellisemmat kuin itse tajusimmekaan, ja kaikki muu ympärillämme oli pientä, vaan lapsen olemassaolo oli suurta! (s. 80)

 

Salainen päiväkirjani: yksi monista piiloon pistetyistä – huumorin ja tragedian korvessa

Helsinki: Otava, 1980. 137 s.

Päiväkirjateoksessaan Kianto kertoo häpeilemättömän suorasukaisesti arkisesta elämästään Turjanlinnassa talvella 1927–1928. Kianto elelee Turjanlinnassa kaksistaan emännöitsijänsä Alma Koposen kanssa. Kianto kaipaa epätoivoisesti kolmatta vaimoaan Sirkka-Liisaa (Siiri Engströmiä), mutta joutuu olosuhteiden pakosta tyytymään Alman seuraan. Alma on hänen silmissään kuitenkin vain lapsekas, epänormaali puoli-nainen ja kaiken lisäksi laiska, ärsyttävä ja saamaton; siitä huolimatta he nukkuvat yhdessä, vaikka "eivät voi toisilleen olla mitään".

Kianto halusi pitää päiväkirjansa salassa kuolemaansa saakka mutta toivoi sen julkaisemista postuumina, niin kuin sitten tapahtuikin.

 

On jouluaaton aatto. Istun pöytälamppuni ääressä. Kuolemanhiljaisuus vallitsee, sillä olenpa jotenkin yksin. On sentään toinenkin ihminen huvilassani, nainen, jos niin uskallan sanoa, sillä totta puhuakseni vaatisin käsitteeltä nainen paljon enemmän kuin mitä ehkä saan siltä, jota nyt naiseksi sanon. Hän on minun emännöitsijäni Alma, Alma Koponen.
Ja tämä on Turjanlinna, jossa minä erakkona elelen, olen elänyt syksystä saakka – siitä asti kun täältä läksi se, jolle täydesti omistan nimen nainen. Mutta koetanpa nyt ainakin aluksi vältellä puhumasta kummastakaan heistä: "naisesta" tai "puolinaisesta", sillä totta puhuakseni taas en soisi täällä kanssani olevan näitä kumpaakaan, vaan erään kolmannen naisen, jota aikaisemmissa päiväkirjoissani olen nimittänyt "kolmanneksi vaimokseni", joka hän "Sirkka-Liisa" todellisuudessa on – tai ainakin on ollut.
(s. 7)

 

Suloisessa Suomessamme: pientä seikkailua Sirkka-Liisan kanssa rajaseudulla: vakava ja vallaton matkailukertomus

Pori: Andersin, 1925. 108 s.

Kevyessä matkakertomuksessa Kianto kertoo kesäisestä retkestään, jonka hän teki yhdessä "taloudenhoitajattarensa" Sirkka-Liisan kanssa Suomussalmen Kuivajärvelle. He tekivät matkan osaksi kävellen, osaksi venekyydillä, ja yöpyivät ajan tavan mukaisesti reitille osuneissa taloissa ja torpissa.

 

Kajavasta seuraavaan taloon sanottiin olevan neljä kilometriä, mutta kello todisti että sitä oli puolikin peninkulmaa. Marssi päälle pohjan poika – Murtovaara on murheellisen näköinen talo, mutta kesyjä akkoja ja teereviä miehen torilaita sieltä löytyy – kerääntyvät kuin intiaanit matkailijan ympärille ja kyselevät kuulumiset. Tarjoan heille kaikille tupakan – ihmeellistä seutua tämä Vuokki, aniharvat akka-ihmiset tällä perukalla polttavat. Turjanlinnan takalistossa sitävastoin on aniharvinaista yllättää naisihmistä, jolle ei kelpaisi mikä laji tahansa tulitikulla sytytettävää. (s. 43)

 

Vanha pappila

Helsinki: Otava, 1922. 307 s.

Muistelmakirjassaan Ilmari Kianto esittää muistelmakuvia omasta lapsuudenkodistaan Suomussalmen Karhulan pappilasta 1800-luvun loppupuolelta ja 1900-luvun alusta. Teos päättyy vanhan rovastin kuolemaan ja Kiannon päiväkirjaan isänsä viimeisiltä elinpäiviltä kevättalvella 1915.

 

Mutta juuri kun kalamiehet juhlallisesti olivat istahtaneet pöytään, jolle rovasti oli latonut vehnäistäkin kontista ja vanhus oli kohottanut ensimäisen kupin huulilleen, lennähti ovi auki ja kolme avopäistä kirkassilmäistä, leiskuvatukkaista lasta hyökkäsi sisään!
– Ukkihan täällä on! Oikeinpa arvattiin. Päivää! Me olimme marjanpoiminnassa rinteellä. Isä huusi yläparvekkeelta että savu nousee Niettussaaresta. Niin me tulimme kattomaan että ketä kummituksia täällä on!
– Kummituksia?
Se oli iloinen kohtaus vanhalle rovastille.
– No päivää, päivää lapsukaiset. Ihan yksinkö te, raukat, souditte salmen poikki?
– Niinpä tietenkin. Eikä me olla mitään raukkoja! Kyllä me tohimma! selitti vanhin tyttö säihkyvin silmin. Ja äiti käski kysyä, eikö pappa tule päivälliselle? Meillä on tuoretta kalaa!
(s. 261)