Olet täällä

Kianto, Ilmari

Avioliitto

Helsinki: Kirja, 1917. 410 s.

Avioliittoromaani kertoo Orjo ja Mirjam Koreliuksen tarinan avioliiton solmimisesta välirikkoon saakka. Ensimmäiset säröt yhteiselämään aiheutuvat siitä, että Mirjam haluaisi asua etelässä ja Orjo lapsuudenmaisemissaan pohjoisessa. Lopulta Orjo suostuu muuttamaan Helsinkiin. Siellä heidän esikoispoikansa sairastuu vakavasti ja kuolee. Perhe muuttaa takaisin Orjon lapsuudenkotiin ja alkaa rakentaa omaa taloa, Korpilinnaa. He saavat vielä kuusi lasta, aluksi toivottuina, sitten jo tarkoittamatta. Avioliiton arjessa molemmat osapuolet – työn, lastenhoidon ja synnytysten väsyttämä hermostunut Mirjam ja taloudellisten huolten rasittama itsekeskeinen ja herkkätunteinen Orjo – kiduttavat henkisesti toisiaan. Lopulta Orjo löytää rakkaudentuskassaan toisen naisen ja haluaa eroon Mirjamista.

Romaanissa Kianto kuvaa tosiasiassa ensimmäistä siviiliavioliittoansa, jonka hän solmi Hildur (Hilkka) Molnbergin kanssa v. 1904. Teoksen tapahtumat noudattavat ohuesti naamioituina hänen oman elämänsä kulkua; vain henkilön- ja paikannimet on muutettu.

Orjo oli näinä tammikuun pakkaspäivinä, tuntiessaan henkistä erakkuutta, valjastanut poronsa ja kiidättänyt naapuripitäjään. Sieltä oli hän palannut parin reippaan toverin kanssa kotiinsa ja rientänyt illan tullen vanhaan pappilaan 80-vuotisen isänsä nimipäiville. Keskellä yötä porotoverukset nyt, ajellen jääulappaa, palasivat Korpilinnaan. Kytkiessään poroaan patsaaseen kummasteli Orjo, miksi talon vierashuoneen akkunasta pilkoitti tuli keskellä yötä.
Hän hyökkäsi katsomaan… Kun mies tempasi oven auki, hämmästyi hän mitä näki: Siinä istui Mirjam, hajalla hiuksin, kauniina, kalpeana, nöyränä, pelokkaana vapisten ja odottaen vuoteen reunalla valkoisessa yöpuvussaan, ja hänen ympärilleen oli ladottu kaikenlaisia tuliaisia ja herkkuja, vartavasten Orjolle ja lapsille.
– Mirjam? Sinäkö se olet? herra Jumala…
Vaimo raukan silmät paloivat. Hän odotti – ja vapisi – nytkö, nytkö Orjo oli antava hänelle viime iskun? Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Mirjam Orjon sylissä ja aviomies puristi vaimoansa kuumasti rintaansa vasten. (s. 402)

 

Iloista kyytiä rajakomendantin autossa

Pori: Andersin, 1924. 164 s.

Kevyt matkakertomus kuvailee lennokasta iloittelua automatkalla, jonka "Turjan herra" Ilmari Korvenkiro teki vanhan koulukaverinsa ja Kainuun rajakomendantin kanssa heinäkuussa 1923 Suomussalmelta Puolangan kautta Kuusamoon ja Paanajärvelle.

Pyssylampi! salaperäinen syvyyden kurimus, entisten papinpenskain lapsuudenaikainen merkkipaikka, jonka tarinasta ei ikinä selkoa saanut. Liikkumaton, juro kansa asui sen lähettyvillä. Viehkeästi vieri biili pitkin sileitä puolankalaisia maantiekaarroksia kohoten Leipivaaralle.
– Tuolta näkyy kirkonkylä järvilaakson pohjalta.
– Minusta tämä on kauniimpaa seutua kuin Suomussalmi! julistaa Rope Rantasipi.
– Hyvä että joku indiviidi Puolanka parkaakin kehuu! sanoo Ilmari Korvenkiro. Rajakomendantti ei puutu siviilien väittelyyn.
– Ellen erehdy, vilahti tuolta kaukaa Iisa Aspin koti! jatkaa Korvenkiro.
– Kuka on Iisa Asp? kysyy Rope Rantasipi.
(s. 37)

 

Kolme hyvää juttua

Helsinki: Otava, 1920. 143 s.

Kolme kertomusta sisältävässä teoksessa on kaksi Kainuuseen sijoittuvaa tosipohjaista kertomusta: "Liikemies" Oskar Waldemar Nienten-Niemi: sotahumoreski nykyajalta ja Mitä näin ja tunsin: sumukuvia Surkeuden pitäjästä.

Liikemies Nienten-Niemestä kertovan jutun aluksi Turjanlinnaan tupsahtaa 16-henkinen seurue, joka on ilmoituksensa mukaan menossa Vienaan vapauttamaan heimokansaa. Porukan johtajana esiintyy entiseksi liikemieheksi esittäytyvä Nienten-Niemi, joka jää vähäksi aikaa korpikirjailijan vieraaksi ennen lähtöään Vienaan. Aikanaan "sotasankari" palaa Turjanlinnaan kertomaan urhoollisista sotaseikkailuistaan, jotka myöhemmin osoittautuvat mielikuvituksen tuotteiksi. Rehvakkaasti esiintyvä ja värikkäitä mutta perättömiä juttuja suoltava Nienten-Niemi vetää nenästä kirjailijaa ja onnistuu jopa huijaamaan häneltä rahaa. Samainen huijari-veijari kiertelee myöhemmin eri puolilla Suomea ja huijaa hyväuskoisia ihmisiä lipevän kielensä turvin.

Surkeuden pitäjästä kertovassa jutussa kirjailija esittää havaintojaan retkeltä, jonka aikana hän kierteli kotipitäjänsä Suomussalmen syrjäisiä mökkejä. Matkan varrella hän näkee russakoita ja petäjähuhmareita, likaisia ja ränsistyneitä asumuksia, kaikkinaista köyhyyttä ja surkeutta. Hän pohdiskelee myös, voisiko välinpitämättömyyden ja saamattomuuden pyörää kääntää toiseen suuntaan.

Sotasankari vieraili ainakin pari vuorokautta luonani ja oli erinomaisen rakastettava. Hän oli mielipiteiltään yhtä poikaa talon isännän kanssa kaikessa, mikä koski sotaa, isänmaata, herroja, kansaa, elämää, naisia, rakkautta ja elämän ihmeellisiä totuuksia. Oli oikein nautinto Oskar Waldemarin kanssa puida nyrkkiä hävyttömälle maailmalle ja kirota kaikki väärintekijät, kavaltajat ja koiraherrat alimaiseen kattilaan. Ja oli oikein suurenmoista – me kävimme saunassa ja sytytimme pitkävartiset piiput ja hienot sikarit – oli suurenmoista, sanon minä, innostua täällä Jumalan selän takana kulttuurin kiroista vapautuneen inehmon luonnonlapsinautinnoista. Oskar Waldemar teki jo suunnitelmia, kuinka hän ihan kuukauden kuluttua ajaa karahuttaa moottoripyörällä takaisin sieltä inhoittavasta etelästä, varustaa reppunsa kaikella hyvällä ja tulee tänne korpilinnaan metsästelemään. ("Liikemies" Oskar Waldemar Nienten-Niemi, s. 70–71.)

 

Korpikirjailijan kirot: elämyksiä

Hämeenlinna: Karisto, 1938. 280 s.

"Kaikenkarvaisia juttuja" sisältävässä teoksessa on 17 kertomusta, joiden aiheet ulottuvat naisista koiriin, Presidentinlinnasta Turjanlinnaan, kainuulaisen korpikurjaliston surkeudesta Kainuun luonnon tenhovoimaan. Teoksen sisältö ja henki on samantyyppinen kuin 20 vuotta aiemmin ilmestyneessä kertomuskokoelmassa Vielä niitä honkia humisee.
  

Maailma on täynnä urheilijoita, – moukarinheittäjiä, painijoita, nyrkkeilijöitä, pitkänjuoksijoita, kaikenmoisia loikkaajia, mutta tietääkseni ei missään valtakunnassa kehitetä ihmistä hevoseksi, veturiksi, hinaajaksi. Vain korvessa ihminen voi itse valmentua siihen asemaan.
Olen neljännesvuosisadan asunut omaa taloa, ja harva se vuosi tarvinnut olla hevosena. Keväisin ja syksyisin olen vetänyt lantaa ja "puhdasta kultaa" käsikärryillä, talvisin olen puupohjareellä raahannut halkoja ja raskaita rankoja metsästä.
Peräveto – niin sitä puuhaa Korpi-Kainuussa nimitetään – on talvisen elämän tärkein toimenpide. Apinakarvansa kadottanut ihminen ei näet tule toimeen ilman huoneenlämpöä, jota saadaan vain palavista puista. Vasta talven lähestyessä järki-ihminen älyää, kuinka äärettömän tärkeä tekijä on polttopuu, palamiskykyinen puun pökkelö. Tai kuinka kurja ilmiö on puun puute tai märkä, läpikastunut puu, joka alati sihisee ja sammuu kesken palamistaan. Sananlaskukin toteaa kolme pahaa: vuotava venonen, märkä puu, äkäinen akka.
(Peräveto – elämän symboli, s. 244–245.)

 

Kotoisten rantojen ikuinen kohina

Porvoo: WSOY, 1916. 157 s.

Teos sisältää kahdeksan kertomusta, joiden yhteisenä pohjavireenä on maalaiselämän ylistys ja kotiseuturakkaus. Kertomusten aiheet ovat Kiannon omasta elämästä: kalastuskokemuksia, havaintoja kainuulaisesta luonnosta, työnteon ja persoonallisten työmiesten kuvauksia.

Kesäisenä sunnuntai-aamuna uutistaloni pirttiin astuessa tapasin ovensuussa istumassa punaverisen, jykevätekoisen, ohimohiuksiltaan harmahtavan miehen, jonka vuosia takasinpäin muistin kohdanneeni Vuokin maantiellä ja jota olin luullut hulluksi. Säpsähdin: mitähän hullu talostani tahtoo, mutta samalla nousi ovenpielestä naapurini, Vuona-Ukko, ristissä huulin selittämään ja huutamaan:
– Tämä on Joopi, Joopi Heikkinen, Jumaliskylältä – kyllä kai maisteri hänet tuntee?…
– En minä oikein? keskeytin minä kysyväisesti.
– Vai ette, no joo, kyllä minä hänet tunnen, Roinilasta viimeksi kuuluu tulleen, Pitkä-Taneli tänne oli viisannut työtä kysymään, että jos niinkuin työhommiin johonkin, joo.
(Joopi, s. 55–56.)

 

Metsäherran herjaaja

Helsinki: Otava, 1912. 214 s.

Teos kertoo Rämsänrannan hoitoalueen metsänhoitajasta Fjalar Brynolf Bergistä ja työmies Herkko Tapiosta. Herkko Tapio kyllästyy elämään kaupungissa ja lähtee lapsuuden kotipitäjäänsä Rämsänrannalle. Herkko Tapio haluaa lunastaa itselleen metsähallitukselta palstan oman torpan rakentamista varten. Herraskaista elämää viettävä, rahvasta halveksiva Berg kirjoittaa kuitenkin epäävän lausunnon eikä metsähallitus siksi myönnä Herkolle torpantekolupaa. Herkko tekee uuden anomuksen, mutta Berg punoo uusia juonia ja Herkko saa kolmen vuoden odottelun jälkeen jälleen kielteisen vastauksen. Samanaikaisesti metsähallitus palkkaa Rämsänrannalle lisää metsäherroja, jotka elävät korskeata elämää kansan kustannuksella. Kaiken kukkuraksi metsänhoitaja Berg alkaa hankkimallaan erityisluvalla rakentaa huvilaa juuri sille rantamalle, jota Herkko Tapio oli anonut omaksi rakennuspaikakseen. Herkko Tapiosta kehittyy kansanpuhuja, joka puhuu virkavaltaa vastaan ja saa lopulta vuoden vankeustuomion, kun metsäherrat syyttävät häntä kunnianloukkauksesta. Herkko muuttaa pettyneenä Amerikkaan.

Ilmari Kiannolla itsellään oli vaikeuksia saada rakennuspaikkaa Suomussalmen kruununmetsistä metsähallituksen metsäherrojen nyrpeyden vuoksi. Riitaannuttuaan metsähallituksen kanssa hän joutui käräjille herjauksesta. Syksyllä 1910 hän solmi valtion kanssa vuokrasopimuksen Leppikannan kruununtorpparin tilasta, jonne valmistui vuonna 1912 Turjanlinna.
  

Herkko Tapio näytti olevan ensimäinen, joka rohkeni yrittää horjuttaa mahtimiehen auktoriteettia.
– Ette suinkaan aijo tehdä uutta anomusta?
– Niin olen ajatellut!
Herra Berg nauroi ja välkytti silmiään.
– Djah, djah, pani hän lyhyesti. – Metsähallituksen paperikoriin kyllä mahtuu rämsänrantalaisia töherryksiä.
Herkko Tapio hillitsi itseään vaikenemalla, muta kun ei metsäherra muuta sanonut, vaan katsoi häneen kysyvästi, niin hän siivokseen letkautti:
– Toivottavasti sinne mahtuu myös herra metsänhoitajan lausunto, jos se on väärä.
Hän poistui virkatalosta.
(s. 106–107)

 

Patruunan tytär

Helsinki: Otava, 1933. 247 s.

Romaanissa eletään 1860-lukua Puolangan Kurimon ja Suomussalmen Ämmän rautaruukeissa. Ruukkien patruuna Böckling raivostuu tyttärelleen Martalle, kun kuulee tämän aikovan mennä naimisiin ruukkityöläisen Olavi Ojapiilun kanssa. Koska patruuna aikoo erottaa rakastavaiset toisistaan, Martta ja Olavi karkaavat ja menevät salaa naimisiin. Patruunan poika Rafael puolestaan pitää seuraa kotiopettajattarelle Floora Falkille, johon myös patruuna itse on ihastunut. Rafael joutuu isänsä mustasukkaisen pahoinpitelyn uhrina sairasvuoteeseen ja kuolee vammoihinsa. Floora Falk katsoo parhaimmaksi paeta lähentelevää patruunaa, eikä patruuna takaa-ajoyrityksistään huolimatta saa häntä enää kiinni. Ruukitkin ajautuvat lopulta vararikkoon.

Teoksessa esiintyy kuvitteellisten hahmojen rinnalla todellisia historian henkilöitä, kuten Kurimon–Ämmän ruukin kirjanpitäjä Jaakko Asp ja hänen tyttärensä, nuorena kuollut runoilija Isa Asp. Todellisuudessakin Ämmän ruukki toimi Utajärven ja Puolangan rajamailla sijainneen Kurimon ruukin alaisuudessa ja ruukit joutuivat 1869 konkurssiin.

Niin ehätti nuori Bisi Leipivaaralle ja ilonailahdus kävi läpi hänen sydämensä, kun jo veräjän takaa äkkäsi karkurien vaunut keskellä pihaa – ähäs – tavoittipas – mutta ilo loppui lyhyeen, kun majatalossa sanottiin että mamselli oli jo ajasta jättänyt valjakon lepäämään ja itse jatkanut matkaa "sen pulskan herran kanssa" kyytihevosella – Bisi ei kysellyt enempää, vaan odottamatta jälessätulevia, hieman syötettyään leipää ja sokuria ajokkaalleen, läksi jyristämään alas Leipivaaralta, jonne koko Puolangan pieni kirkonkylä näkyi kuin tarjottimelta alhaalla vaarojen painanteessa.
Toista tuntia myöhemmin rullasivat Leipivaaralle myös toinen ja kolmas ajopeli, ja patruuna Böcklingin kasvot kalpenivat mielenliikutuksesta , kun silmä keksi omat vaunut pihalla, mutta ne kalpenivat ja kipristyivät vielä pahemmin, kun oli kuultu totuus – tytär ja roisto jatkaneet matkaa!
(s. 176)

 

Pikku syntejä

Helsinki: Vihtori Kosonen, 1909. 202 s.

Teos sisältää kokoelman kirjailijan "pikku syntejä", kaikkiaan 25 kertomusta, joista noin puolet kuvaa Kainuun luontoa ja ihmisiä tai korpikirjailijan oman elämän tapahtumia ja huomioita.

Ja se kristillinen sääliväisyyden tunne, joka niin kauniina oli yrittänyt puhkeamaan kukkaan, haihtui pian turistiseurueesta, haihtui sitä myöten kun polku läheni Ruhtinankylän varakkaampia taloja. "Hmyh!" sanoi järki, tuo meidän yläluokkalaisten kaikkiratkaiseva järki, "kyllähän poika on hiukan ikävässä asemassa, mutta ei hänellä nyt sentään vielä ole mitään hätää. Eipä tuo kuulu pettuakaan syöneen!"
Ja hilpein mielin saavuttiin Juntusrannan kylään, jossa heti tilattiin vankat ruuat joukkueelle. Tosinhan poikakin sai pari-kolme markkaa yhteisestä keräyksestä kouraansa, vanhat rikkinäiset jalkineet joltakin naisistamme sekä yhden aterian talon emännältä meidän laskuumme, mutta tuntui sittenkin hänestä erottaessa (kaikki eivät muistaneet toki hyvästelläkkään) ikäänkuin olisi tahallaan kiskaistu itsensä irti jostakin kiusallisesta tietämyksestä ja ikäänkuin olisi salaa jotakin hävetty, vaikka järki vakuuttikin että oli oltu hyvin jalomielisiä.
(Poika rukka!, s. 156–157.)

 

Poro-kirja

Helsinki: Otava, 1913. 236 s.

Poro-kirja sisältää sekä tietopuolisia että kaunokirjallisia kirjoituksia poroista ja poroajeluista; Kiantohan oli itsekin innokas poroajelija. Teoksessa on useita matkakuvauksia Kiannon tekemistä pororetkistä Suomussalmen syrjäseuduille ja Vienan Karjalaan.

Anttilasta ajoimme Kajavan taloon, jonka muka salaisista rikkauksista kansantarina kertoo kummallisia juttuja. Siinä sopii matkalaisen tupakoida vieraskamarissa, jonka seinällä paistaa vaasalaisen sokuritehtaan reklaamiryökkynän korea kuva, ja Matti, nuori isäntä, on tolkun miestä juttuamaan, kuinka vuokkilaisilta hevosilta katkeilevat säpäleiksi päitset, suitset ja marhaminnat, kun ne Karhulan pihassa käydessään sattuvat kohtaamaan "maisterin poron". Matin paljastuksia kuullessa en voinut olla muistamatta korkeamman asteen ekvatsiooneja, siksi tukalalta tuntui asemani… Kajavasta ajelimme hissukseen Murtovaaraan, jossa poromme taas saivat jäkälää ja me itse nautimme erämaalaista silavaa. Talo on vanhanaikuinen, vanha isäntä oikea sydänmaan tervasjuurikka, saatpa tovin-aikaa kiskoa ennen kuin yksikään säije hänessä värähtää. Lapset, russakat, kissa ja ruuna elävät hyvässä sovussa karstaisessa pirtissä. (s. 51)

 

Punainen viiva

Punainen viiva

Helsinki: Otava, 1909. 198 s.

Punainen viiva kuuluu eittämättä Suomen kirjallisuushistorian tunnetuimpiin romaaneihin.

Romaanissa eletään talvea 1906–1907. Korpiloukon mökissä Suomussalmen korvessa elää kituuttavat Topi Romppanen, hänen akkansa Riika ja heidän viisi lastaan. Köyhyys, puute ja nälkä säätelevät jokapäiväistä elämää, jonka kurjuuteen alkaa yllättäen tuoda ennennäkemätöntä intoa ja toivoa uusi aate, "soli-sali-ratti". Sosialidemokraattiset agitaattorit lupailevat, että vihdoinkin kansan asema paranee ja herrojen valta loppuu, kun köyhälistö pääsee "vetämään punaisen viivansa" ensimmäisissä yleisissä ja yhtäläisissä eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1907. Niinpä Topi ja Riikakin käyvät toiveikkaina äänestämässä, mutta heidän hämmästyksekseen vaalienjälkeinen elämä ei ole sen parempaa kuin ennenkään, pikemminkin päinvastoin: köyhyys jatkuu entisellään ja lapsista kolme sairastuu ja kuolee. Topin ja Riikan tuskaa lisää epäilys siitä, josko Jumala näin kostaa heidän hairahtumisensa "villiuskon" teille.

Itkuun tyrskähti järeä Topikin, kun kotiinsa moniaan päivän päästä saapui savotasta ja surman niitot edessään näki – –.
Möi sentään Kettuvaaran Jussi hänelle pari-kolme lautaa ruumisarkuksi, johon kaikki kolme lapsenruumista rinnakkain sovitettiin.
Itse läksi hän vetämään ruumisarkkua kelkalla peninkulman päähän Selkoskylälle, josta sai lainaksi hevoskaakin kirkolle asti.
Pastori, kuoleman ristejä piirtäessään kirkonkirjoihin, virkahti arvokkaasti rykäisten:
– Jumala käyttää toisinaan ankaria kurituskeinoja, jotta hänen eksyneet lampaansa ymmärtäisivät tämän mailman oikean järjestyksen eivätkä potkisi esivallan pyhiä tutkaimia vastaan!
(s. 190–191)

 

Pyhä viha

Helsinki: Vihtori Kosonen, 1908. 435 s.

Omaelämäkerrallisille aineksille rakentuva romaani kertoo maisteri Reino Frommeruksesta, joka asustelee lapsuudenkodissaan Kurjalan pappilassa. Reino on erkaantunut kirkosta ja joutuu sen vuoksi toistuvasti ristiriitoihin vanhan isänsä, kunnianarvoisan Kurjalan rovastin kanssa. Reino tapaa Kurjalaan saapuneen Paula Winterbergin, ja nuoret kihlautuvat lyhyen tuttavuuden jälkeen. Reino ja Paula menevät siviiliavioliittoon Englannissa, koska Suomessa tunnetaan vain kirkollinen vihkiminen. Nuoripari muuttaa Moukkalan kaupunkiin, jossa Reino aloittaa työnsä yhteiskoulun lehtorina. Vastustaessaan kaikkea valepyhää nuoripari päättää johdonmukaisesti jättää esikoislapsensakin kastamatta. Frommeruksia vastaan nousee ennennäkemätön huhumylly, ja herjauksia alkaa ilmestyä paikallisessa sanomalehdessäkin. Vuoden 1905 suurlakon melskeissä Moukkalassakin tapahtuu henkinen maanjäristys, ja tapahtumien eturintamassa purjehtiva Reino pitää innokkaasti vapautta puolustavia puheita. Lakon jälkeen koulun johtokunta erottaa Reinon virastaan. Reino muuttaa jälleen Kurjalaan ja kiertelee syrjäkylillä puhumassa vanhoillista valtionkirkkoa, valepyhyyttä ja nimikristillisyyttä vastaan.

Ilmari Kianto vietti talven 1903–1904 lapsuudenkodissaan Suomussalmen vanhassa pappilassa. Hän solmi siviiliavioliiton Ruotsissa Hildur (Hilkka) Molnbergin kanssa kesällä 1904 ja muutti vaimonsa kanssa Kajaaniin, jossa aloitti syksyllä työnsä yhteiskoulun venäjän kielen lehtorina. Syksyllä 1905 hän osallistui aktiivisesti suurlakon tapahtumiin, minkä jälkeen hän erosi lehtorin virastaan.

– Hojaa! huusi matkaanlähtevä ja heittäysi pulkkaan samalla kun poro puhalsi juoksuun. Ja hän läksi huimaa vauhtia laskeutumaan alas Pyhämäeltä koiran kovasti ärhennellessä hänen perässään ja lasten naamojen uteliaasti litistäytyessä pirtinlaseja vasten.
Aurinko vielä häälyi näköpiirissä välähdellen ohuissa hattaroissa, vaikka jo lähestyi taivaanrantaa. Ei ollut pitkä talvinen päivä Kurjalan maisemilla.
Reino Frommerus ajatteli mielessään kaikkea sitä mitä taas kuullut ja nähnyt oli talonpoikaistaloissa. Siellä löytyi niin paljon sellaista hyvää ja yksinkertaista, jota ei ollut sivistyneissä, kun vain osasi kullan esiinkaivaa pahnojen alta, vaan löytyi siellä paljon pahaakin. Mutta kenenkä syyksi lankesi se typerä taikausko, jota peiteltiin kristillisyyden kilvellä?
(s. 160–161)

 

Ryysyrannan Jooseppi

Helsinki: Otava, 1924. 389 s.

ryysyran.jpg

Jooseppi Kenkkunen asustaa Rämsänrannan Petkelkylässä rähjäisessä torpassaan yhdessä akkansa Kaisa-Reetan, anoppinsa Retriikan ja  lapsilaumansa kanssa. Eletään kieltolain aikaa. Köyhyyden, kurjuuden ja saamattomuuden kurimuksessa Jooseppi keittää ja myy pontikkaa kirkonkylän herroille; jopa vallesmannikin on hänen asiakkaitaan. Elämä Ryysyrannassa etenee vakiintuneella kurjalla urallaan: yksi lehmä kuolee poikiessaan ja toinen pudottuaan puroon, uuni romahtaa, myrskytuuli vie mökistä katon, poika iskee kirveellä polveensa, viiden litran pontikkaputeli poksahtaa rikki ja kaiken kukkuraksi Kaisa-Reeta synnyttää vajavaisen lapsen. Lopulta Jooseppi jää kiinni pontikanpoltosta, mutta selviytyy käräjillä ehdonalaisella tuomiolla, ja satunnainen pontikanpoltto jatkuu edelleen. Köyhyys ei suinkaan hellitä, ja katovuosi pakottaa Joosepinkin kaatamaan petäjäpuita pettua varten.

Ryysyrannan Jooseppi on kiistämättä kirjallisuushistoriamme tunnetuimpia ryysyköyhälistön kuvauksia. Ryysyrannan ilmapiiriä leimaa alakulo, synkkyys, saamattomuus ja toivottomuus – "köyhä elää niin kuin märkä palaa". Jooseppi nousee köyhyyden leimaamasta saamattomuuden suosta vain niinä harvoina riemullisuuden hetkinä, kun hän pääsee pontikkarahoillaan kohentamaan edes väliaikaisesti perheensä kurjaa olotilaa ja ostelemaan kauppapuodista jauhoja, kahvia, sokuria ja mälliä; surkeissa rievuissa kulkevalle Kaisa-Reetalle hän ei kuitenkaan saa koskaan ostetuksi paitaa ja kirkkohametta, mikä vaivaa häntä vielä kuolonunessakin. Raihnainen Jooseppi, "vähäläntä kyssäselkä", silittelee rakkaita lapsiaan hellällä kädellä, mutta ei pysty pienillä savotta-ansioillaan turvaamaan perheelleen elantoa. Kianto ja hänen ajatustensa yhtenä tulkkina toimiva vallesmanni suhtautuvat Joosepin asemaan empaattisella ymmärtämyksellä: jos haluaa nousta kurjuudesta, on kieroa lakia hiukan kierrettävä. Sen jälkeen kun Jooseppi jää salapoltosta kiinni, viimeinenkin toivon kipinä sammuu ja "mies pehertelee pensaikossa kuin siipiin ammuttu metso".

Ryysyrannan Joosepilla on ollut todellinen esikuva, Jooseppi Kyllönen, joka asui Suomussalmella Pesiöjärven rannalla.

Isä Jooseppi maata pötköttää seljällään pirtin pöydän takana seinuspenkillä, joka tuppaa olemaan liian kapea makuulavaksi, vaan jossa sentään pysyy, kun seinää vasten likistyy, mutta siitä on paha että russakat sipisevät suoraan silmille, se näet on ruskeatakkistenkin mielipaikka tuo pöydän takainen pirtin seinä – siinä ne jumalan luomat kiusankappaleet aina rokulia pitävät ja rumineeraavat…
Isä Jooseppia kovasti mietityttää tänä päivänä syksyllä ottamansa halkourakka kunnalle: että kannattaako se koko homma – neljättä tuhatta markkaa on miekkonen jo kantanut ennakkoa ja taas on rahat loppuneet ja tokko ne kunnanmiehet ennen kevättä antavat lisää sitä ennakkoa, sitä riivatun vörskottia, jota rehellisen työmiehen täällä Korpi-Kainuussa aina täytyy kerjätä, jotta ei "akka ja sikiöt nälkään kuolisi". Niin että tokko ne enää antavat? Viimeinen pikanellin pätkäkin hautuu suupielessä – thyi – isä Jooseppi tirskauttaa niin että kolme kiiluvaista seinältä tipsahtaa vasten naamaa – toistamiseen hän sylkäisee ja hipasee kasvojaan ja miettii, harkitsee syvästi ja hartaasti, mitä tehdä?
(s. 26)

 

Vanha postineiti

Hämeenlinna: Karisto, 1935. 368 s.

Omaelämäkerrallisia aineksia sisältävän romaanin päähenkilö on postineiti Floora Augusta Arctophilacius. Taikarannan postineitinä toimiva Floora Augusta on virka-asemansakin turvin "kaikkien juoruakkain yliemäntä" ja moralisti, ja hän on keskeinen ilmestys myös pitäjän seurapiirielämässä. Floora Augusta on jatkuvasti huonoissa väleissä nuoremman veljensä kirjailija Iivari Korvenkiron kanssa, koska ei voi hyväksyä tämän vapaamielistä elämäntyyliä, jota leimaavat lukuisat naissuhteet. Postineiti tarkkailee Iivarille tulevaa postia ja uteliaisuudessaan höyryttää auki Iivarille tulevia naisten lähettämiä kirjeitä. Kun hän lopulta jää eläkkeelle eikä enää pääse nuuskimaan Iivarin postia, sisarukset lyövät sovinnon kättä ja unohtavat vanhat kaunansa.

Postineiti Floora Augusta Arctophilaciuksen takaa paljastuu todellisuudessa Ilmari Kiannon vanhin sisar Aina Cecilia Calamnius (suvun nimenä on 1600-luvulla ollut Arctophilacius).

Oli siis kohtalokas sattuma, että vanhan pappilan lapsilaumasta vanhin sisar ja nuorin veli olivat jääneet elinkaudekseen elämään ja asumaan kotipitäjäänsä tai että toinen oli postinhoitaja, toinen – postinkäyttäjä. Se oli suorastaan kirottu sattuma, josta sekä sisar että veli saivat loputtomasti kärsiä. Vanha postineiti – mihinkä hän siitä pääsi, että Jumala hänestä oli tehnyt Taikarannan postinhoitajan? Kirjailija Iivari Korvenkiro – mihinkä hänkään puolestaan putkahti, kun oli rakentanut Loitsulinnansa Taikarannalle? Sekä veli että sisar olivat siinä määrin rakastaneet rakkaitten vanhempiensa viimeistä olosijaa, etteivät olleet hennoneet siitä luopua.
Siis rakkaus omiin vanhempiinsa, rakkaus kotiseutuun oli johtanut sisaren ja veljen perustamaan rauhaa kaipaavan pesän isän ja äidin hautojen lähettyville sillä seurauksella, että kumpikin sisimmässään kärsi toinen toisensa läheisyydestä. Eikä ainoastaan kärsinyt, vaan melkeinpä tunsi sammumatonta vihaa toisensa henkilöllisyyttä kohtaan. Oliko kenenkään muun veljen ja sisaren välillä moista olosuhdetta, tällaista lihallisen sukulaisuuden surkeata vastakkaisuutta? Monta kertaa oli veli tuntenut tarvetta muuttaa ainiaaksi pois paikkakunnalta välttääkseen sielunsa myrkytystä sisaren puolelta, ja monta kertaa myös sisar oli vaistonnut, että hänen elämässään olisi eräitä rauhan kohtia, jos ei veli asuisi samalla paikkakunnalla ja viljelisi postia, jonka täytyi, tahtoipa tai ei, kulkea hänen hallitsemansa viraston kautta.
(s. 177–178)

 

Vielä niitä honkia humisee…: kokoelma muistelmia, mietelmiä, kokkajuttuja korvesta

Oulu: Pohjolan kustannus-osakeyhtiö, 1918. 237 s.

Teos sisältää 23 kertomusta, joiden aihepiirit vaihtelevat oman elämän tuokiokuvista kotiseudun ihmisten ja luonnon kuvaukseen, maauskosta automobiileihin, tositarinoista omaperäisiin mielikuvituksen tuotteisiin. Teoksen sisältö ja henki on samantyyppinen kuin 20 vuotta myöhemmin ilmestyneessä kertomuskokoelmassa Korpikirjailijan kirot.

– Mistä mies? kysyi Ukko Taivahinen.
– Tuolta min' oon Näläkäsalamen puolesta, mutisi Jätkä.
Pyhä Pietari pukkasi Jätkää kylkeen ja kuiskasi että mies toki kumartaisi, kun Ukko Taivahinen puhuttelee.
– Talollinen vai itsellisiä? kysyi Taivahinen edelleen ja hymyili suopeasti.
– Jätkämiehiä, sanoi Jätkä.
– Mitä työtä tehnyt? yhä kyseli Taivaan kuningas.
– Sitä, mitä muutkin, jätkytti Jätkä.
Taivaan kirjuri pysähytti rapisevan hanhenkynänsä ja kurkisti kysyvästi Herraansa. Ukko Taivahinen ei ollut pahastunut Jätkän epäselvästä vastineesta, vaan päätti leikillisyydellä houkutella mieheltä oikean vastauksen.
– Siis pieksusuutari Suomussalmelta? kysyi Ukko Taivahinen.
Jätkää kauheasti hävetti. Hän nimittäin ei elinpäivinään ollut neulonut yhtä pieksun löttöä, ja jos joskus paikan oli pistänyt, niin olivat kaverit sitä aina nauraneet. Ukko Taivahiselle ei näkynyt hyöväävän viisastella, täytyi siis sanoa suoraan:
– Tukkisavotoissa oon ikäni riehkaillut…
(s. 218)