Olet täällä

Huovinen, Veikko

Humusavotta: kirjailijan päiväkirja 1974–75

Helsinki: Otava, 1976. 266 s.

Kirjailija tarkastelee päiväkirjassaan ajankohtaisia tapahtumia syksystä 1974 vuoden 1975 loppuun saakka. Päiväkirjan sisällön kirjo ulottuu kirjailijan arkipäivän tapahtumien raportoinnista maailmanpolitiikan kommentointiin.

Lauantai 4.1.
Siunattu saunailta. Pakastearkusta on otettu sulamaan Hailuodon siikoja. Halstaroin ne saunan uunissa ensimmäisen pesällisen hiilloksella. Päivälliseksi hiillossiikaa ja mannavelliä. Sitten kylpy. Ah eiköhän ole onnea, mitä häh? (s. 74)

 

Muina miehinä

Muina miehinä: kirjailijan muistelmia

Helsinki: WSOY, 2001. 372 s.

Muistelmakirjassaan kirjailijaprofessori Veikko Huovinen (s. 1927) kertoo elämästään ja teostensa taustoista, "vähäisistä toimistaan maapallon kuperalla pinnalla". Muistelmat kattavat kirjailijan elämäntaipaleen syntymästä 2000-luvun kynnykselle saakka.

Ensimmäinen lukuvuosi meni koulunkäyntiin tutustuessa. Kesällä 1939 olin lehtikuusia istuttamassa Vuokatin vaaralle. Sain rahaa. Isä pudotti sinä kesänä kaksi kertaa vihkisormuksensa. Löytöpalkkioksi luvattiin viisikymppiä. Löysin kummallakin kerralla sormuksen. Kun syksyllä menin kouluun minulla oli yli kaksisataa markkaa. Tulevaisuus vaikutti lupaavalta. Mutta piti tulla sen kirotun sodan vaurauttani häiritsemään. Koulussa tehtiin alkeellisia kaasunaamareita. Flanellipussiin sullottiin hiiliä, ja sukkanauhasta tehtiin kaasunaamarin remmi. (s. 67)

 

Viime talvi: arvokeskustelua

Porvoo: WSOY, 1998. 241 s.

Veikko Huovinen on tallentanut toiseen päiväkirjateokseensa – ensimmäinen ilmestyi vuonna 1976 nimellä Humusavotta – mietelmiään ajan ilmiöistä talvella 1997–1998. Takakannen esittelytekstissä kirjailija itse toteaa: "Minä ainakin taivastelen, hämmästelen ja arvostelen tapahtumien kulkua niin kauan kuin elän. Pitäisikö kaikki myhäillen hyväksyä ja mennä kuin tukki koskessa." Päiväkirjamerkinnät oman arkielämän tapahtumista ankkuroivat yhteiskuntamme ilmiöiden taivastelun sotkamolaiseen maaperään.

21.1.
Kansalaiset ja opettajat koko maassa käyvät kamppailua syrjäseutujen koulujen lopettamista ja opettajien lomautuksia vastaan. Onko nyt kerta kaikkiaan niin, että yhteiskunnan suojelema elämä syrjäkylillä tehdään mahdottomaksi. Saa mennä posti, saa mennä kyläkauppa, mutta kun koulu menee, niin paljon kuolee. Se on lopun alkua. Kuulin huhun, että Sotkamosta otetaan pois verotoimisto, ja paikalliseen Kelan konttoriin jäisi yksi virkailija veroasioita varten. Kajaanissa pitäisi asioida. Tämä kun on kuitenkin yli 11 000 asukkaan virkeä kunta, täynnä mielettömän jännittäviä ideoita ja hankkeita. Vaan kannattaako verokarhun perään itkeä. Tietenkin paikalliset omat virkailijat tuntisivat enemmän taustoja ja ehkä säälisivät kurjaa ihmispentelettä…
Poliisikin vahtii laajaa maaseutua Kajaanista käsin, ja lääkärinpäivystys on öisin Kainuun Keskussairaalan päivystyspoliklinikalla. Näin se hiljalleen menee hajahallinnasta keskusjohtoisuuteen. Metsät ja pellot vahditaan Brysselistä käsin. Täällä on aboriginaalien valmistauduttava suloisesti hymyillen vastaanottamaan lomailijoita, syöksyjiä, pujottelijoita ja moskovalaisia, jotka suvaitsevat kunnioittaa läsnäolollaan urheilu- ja eräseutuamme. Ja jos kaikki viedään, niin viinakauppoja ja kapakoita kyllä perustetaan, ja posti tuo viinapaketit perukan sinihuuliselle, värjyvälle alkuasukkaalle, joka on tietysti työtön.
(s. 111–112)