Olet täällä

Huovinen, Veikko

Havukka-ahon ajattelija

Porvoo: WSOY, 1952. 211 s.

Havukka-ahon ajattelija -teos ei paljon esittelyjä kaivanne, sillä Konsta Pylkkäsen mietiskelyt Havukka-ahon ullakolla ja hänen omaperäinen kesätyönsä "lisenssien" apulaisena Kuhmon Lentualla ovat tuttuja melkein jokaiselle suomalaiselle. Kirjassa eletään kesää 1950. Havukka-ahon talo – vaikka onkin mielikuvituksen tuotetta – on paikallistettu Sotkamon koilliskulmille.

Mikäpä olisi estänyt tarinapadan porisemista! Hohhoo, puhuttiin luontevasti soista, metsistä ja metsän eläväisistä. Ojasto tiesi soistumisilmiöistä mitä vain, ja metsämiehilläkin oli oma käytännöllinen tietonsa. Keskustelun aiheeseen sopeutuvana kuului suuren kankaan takaa valtava räjähdys. Siellä kaivettiin metsäojia dynamiitin avulla.

Konsta Pylkkänen johdatti puheen riistapuolelle. Kas, hänelle se sattui Lentualla kumma tapaus, kun hän tuli ampuneeksi pyyn ja meton sekasikiön… Silloin metsämiehet innostuivat: oletteko te niitä miehiä, joista puhutaan sanomalehdissä! Tulossa mistä? Lentualta! Ja menossa minne? Kontiomäkeen! Ja sieltä? Helsinkiin! No voi… (s. 201)

 

Hirri

Hirri

Porvoo: WSOY, 1950. 164 s.

Veikko Huovisen esikoisteos sisältää 15 novellia, joista suurin osa kuvaa karua elämää Kainuun salometsissä. Kaksi vuotta myöhemmin Havukka-ahon ajattelijana läpimurtonsa tehnyt Konsta Pylkkänen mietiskelee maailmankaikkeuden arvoituksia jo tässäkin teoksessa neljän novellin verran. Kirjassa liikuskellaan lähinnä 1940-luvun ilmapiirissä, mutta joukossa on kuvauksia myös varhaisemmilta ajoilta, kuten tervansoudusta ja nälkävuosista.

Mutta valoisempina hetkinä hän muisti nähneensä pahempiakin aikoja ja vielä alkeellisempaa oli elämä ollut hänen isänsä ja isoisänsä eläessä. Aina oli kuitenkin vähän edistytty, ehkäpä joskus tulevaisuudessa leipä olisi helpommassa salon asukkaalle. Ehkäpä tulevat polvet eläisivät jo onnellisempina Kuhmon Iivantiirassakin. Silloin ei olisi tämäkään tervansoutumatka turha eikä ankara taistelu kitsasta luontoa vastaan tarkoitukseton. Ja iloisesti rotisivat kessunrouheet piipun kopassa, kun ukko oli näkevinään leppeämmän tuulen kerran pyyhkivän karua Kainuun maata, missä järvivyöt välkkyivät hopeana ja vaarajonot sinisinä siinsivät, missä muikkuparvi pisahteli tyynen järven pintaan ja lumirintakuikka kertoi uikuttaen saloseudun ankeudesta, lipuessaan erämaajärven usvaisessa lahdenpoukamassa. (Tervansoutajat, s. 25–26.)

 

Koirankynnen leikkaaja

Helsinki : Otava, 1980. 160 s.

Teoksessa eletään sodanjälkeistä aikaa eteläisessä Kainuussa. Sodassa päähänsä haavoittunut Mertsi Vepsäläinen on kirvesmies Ville Kuosmasen remonttiapulaisena eräällä koululla. Ville tulee näyttäneeksi Mertsille kuvaa koirastaan Sakesta, jonka takakäpäliin kasvavat kannukset vaativat aika ajoin leikkaamista. Asiaa mietiskeltyään Mertsi-poloinen kuvittelee Saken kannusten leikkaamisen vastuunalaiseksi kunniatehtäväkseen, ja hän päättääkin lähteä Kuosmasen mökille leikkaamaan kannukset Villen ohjeiden mukaan. Mertsi herkuttelee ajatuksella, että Sakesta tulee varmaan hänen uskollinen ystävänsä; ehkäpä Ville jopa lahjoittaa Saken Mertsille omaksi koiraksi. Matkan varrella Mertsi käy ensin savotassa, jossa hän ei kuitenkaan toistaitoisena invalidina kykene täysimittaisiin suorituksiin.

Lopulta hän etsiytyy Kuosmasen mökille, mutta kun hän yrittää tottumattomana leikata Saken kannuksia, Sakke puree Mertsiä ranteeseen. Mertsin haavekuvat särkyvät ja hän joutuu hoidattamaan ranteensa sairaalassa. Teoksessa kuvataan totuudenmukaisesti Kainuun savottaoloja 1940-luvun lopulla.

Mertsi kysyi missä Kuosmasen talo oli. Kuosmanen hioi puukkoa ja temmiä liippakivellä. Hän sylki kiveen ja hioi. Tikkurin kaulus repsotti auki, silmälasit välähtelivät.

– No, naapuripitäjässä, Kainuun maakunnan puolella. Ensin kun menet kirkolle, niin sitten hyppäät linja-autoon. Ja parin peninkulman päässä kirkolta on mäellä iso punainen talo. Siitä on lähdettävä kävelemään. Siinä on savottakin välillä valtion maalla ja sinne tästä on minunkin kohta jouduttava. Siinä se on savotan takana minun mökki. Kuosmasen mökkiä kun kämpältä kyselet, niin kyllä ne neuvoo. On sillä nimikin, Kaihlaniemi.

– Ja jos sinä koskaan tulet Kaihlaniemeen, niin siinä pirtin ovennurkassa on nurkkahyllykkö, ja toisella laudalla lattiasta lukien on puinen vanha naula-aski. Ja siinä askissa on suutarinvehkeitä, vaan on siinä pienet katkaisutongit. Niillä on hyvä katkaista kannukset. (s. 24)

 

Konsta Pylkkänen etsii kortteeria

Helsinki : WSOY, 2004. 160 s.

Suomen tunnetuin korpifilosofi Konsta Pylkkänen palaa Huovisen 34. teoksessa Kainuun maisemiin etsimään omaa viimeistä kortteeria. Konsta etsii muuttuneessa maailmassa sitä perimmäistä ihmisen ja luonnon rauhaa. Osa vanhoista ystävistä ja maisemista on poissa, vaan Konstan "käpsäkkä" elämänfilosofia silti on ja pysyy. Kirjan maisemat ovat tuttuja aiemmista kirjoista, pääosin liikutaan Kainuussa ja Sotkamossa.

Hän on sitä kauan suunnitellut ja nyt se tehdään. Tehdään maisemaan pieni muutos. Ja hänellä on lupa ja täydet oikeudet, sillä paikka on tilan rajojen sisällä. Kenelläkään ei ole nokan koputtamista. Konstaa jännitti. Mikä tämä hanke olisi. Ammutaanko kanava jonkin järven kannakseen. Sellainen, että se vetää vertoja Ristijärven Hiisijärven kuivatukselle. Semmoinen, että vesi ryöstäytyy vauhtiin päästyään ja lähtee ryskyen alemmille maille vieden talot, pellot ja metsät mennessään. Niin väkevä, että Oulujärven ulappa on täynnään irti revittyjä puita ja että vesi nousee pari metriä. (s. 49-50)

 

Konstan Pylkkerö

Porvoo: WSOY, 1961. 161 s.

Havukka-ahon ajattelijan Konsta Pylkkäsen elämänpolulle osuneita erinäisiä edesottamuksia ja sattumuksia selostetaan novellimuotoisessa kirjassa, jossa liikutaan Konstan tutulla reviirillä Havukka-ahon pirtissä ja ympäröivillä saloilla, mutta käväistään Konstan mukana pikimmiltään myös Helsingissä ihmettelemässä eläinmuseon outoja elukoita.

Lentuan seikkailun jälkeisenä keväänä Kronberg oli varma siitä, että hän lähtee kesällä Lentualle. Hänestä tuntui, ettei hän mitään muuta niin paljon haluakaan kuin viettää muutamia öitä saarten rantahiekoilla. Hän kirjoitti Konstalle, että kohta täältä tullaan, hanki vene ja vapaata aikaa. Konstan Pylkkerö oli mielissään ja odotteli koko kesän. Mutta eihän Kronberg päässyt, ei seuraavana kesänäkään. Koko hanke raukesi. Monet hyvät aikeet lysähtävät tässä maailmassa.
Kronberg on huomannut kartasta, että uusi tie menee lähelle Havukka-ahoa. Hän ottaa selvää asiasta kirkonkylässä ja saa tietää, että autolla pääsee puolentoista kilometrin päähän, ja siitä lähtee vetämään kuiva kärrypolku. Entistä polkua ei enää kuljetakaan. (Ruuperi on muuttunut, s. 75.)

 

Kylän koirat

[valokuvat kirjoittajan]. Porvoo: WSOY, 1962. 161 s. Kansikuva vuoden 2009 painoksesta.

Kylän koirat

Runsaasti kirjailijan itsensä valokuvaamia koirakuvia sisältävän kirjan pääosissa ovat Sotkamon koirat, joiden sielunelämää valottavat tarkkasilmäiset kuvaukset moninaisista koirien "viranhoitoon" kuuluvista koiruuksista: mehevistä hajuista, tiedusteluretkistä, neitokoirien piirityksestä juoksuaikana, keltaisista tienvieristä, tunkioiden makupaloista, kyhnyttämisestä ja rapsuttamisesta…

Linja-autoasemalla on aina omat vakinaiset tiedustelijansa. Joka ei tarkoituksella syvenny katsomaan linja-autoasemalla seisovaa joukkoa, ei luultavasti huomaa koiriakaan. Joka tapauksessa niitä siellä seisoo ihmisten välissä melkein täsmälleen samanlaisin ilmein kuin odottavat ihmisetkin, joten ei ole oikeastaan ihme jos katse ne sivuuttaa. Melkeinpä luulisi, että nekin odottavat jotain autoa ja kuvittelevat turtuneessa mielessään, mahtaako sinne sopia istumaan, vai pitääkö seisoa melkein kotiin saakka. Linja-autoasemalla päivystävä koira ei ole erikoisen terävän näköinen. Sitä ei voi verratakaan rantatalon koiraan, joka korvat nuolenkärkinä, silmät valppaina ja turkin erilliset karvatkin tarkkaavaisuutta säihkyen tähyää törmältä kauas jäälle ja samalla äkeästi lausuu epäilyjään kaukaisen kulkijan tarkoitusperistä. (Uskollisuudesta, julkisten paikkojen koirista ja sen sellaisista, s. 72–73)

 

Lentsu : kertomus suomalaisten räkätaudista

Helsinki: Otava, 1978. 191 s.

Kirjassa kerrotaan lentsuviruksen mutkainen matka sotkamolaisen Rinteelän Aleksin nokasta kauas Afrikkaan Idi Aminin nenäonteloihin. Ärhäkkään viruksen myllertäessä uhriensa sisuksissa nousevat samalla pintaan myös moninaiset yksilölliset ja yhteiskunnalliset vinoutumat ja patoutumat.

Mutta ajaessa voimat hiljaa palaavat. Ei kovin rapiasti, mutta hän arvelee Kajaaniin selviävänsä. Yhtämittaiset aivastukset täräyttelevät häntä, ja nenäliina on jo hien pyyhkimisestä niin märkä, ettei siitä ole apua. Hän hapuilee käsiinsä rullan karkeaa talouspaperia, pistää rullan polviensa väliin ja repii siitä sopivia paloja.
Kirkonkylän läpi ajaessaan hän miettii pitäisikö käydä vaimolle sanomassa myöhästymisestä. Mutta käsky ohjausliikkeiden tekemiseksi myöhästyy tutussa tienhaarassa. Raskaassa lastissa olevan auton käsittely kapealla asemakaavatiellä on jo ajatuksenakin vastenmielinen. Kesseli ajaa hitaasti kylän päätielle, vinkkaa parille tutulle automiehelle ja kääntää auton kohti Kajaania.
(s. 80–81)

 

Puukansan tarina

Kuvittanut Seppo Polameri. Helsinki: Otava, 1984. 158 s.

Puukansan tarina on suomalaisen salometsän kehitystä kuvaava eepos, joka on samanaikaisesti sekä tieto- että kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Se kertoo metsän kehityksen 1700- ja 1800-luvun vaihteessa sattuneen metsäpalon jäljiltä järeäksi tukkileimikoksi, mikä vie aikaa 130 vuotta.

Teoksessa ei suoraan kerrota kuvauksen kohteena olevan puukansan sijaintia, mutta kyse on kuitenkin epäilemättä kuhmolaisesta metsästä. Teoksessa mm. todetaan, että Akseli Gallén-Kallelan ja Louis Sparren matka Vienan-Karjalaan sivusi tämän palomaan laitoja; hehän vierailivat Kuhmossa kesällä 1890 ja majoittuivat Lapinsalmen torpassa.

Kirjasta on ilmestynyt myöhemmin kaksi valokuvitettua laitosta: vuonna 1990 ilmestyneessä laitoksessa on Eero Kemilän mustavalkokuvia ja 1994 ilmestyneessä laitoksessa Hannu Hautalan värikuvia.

Kun järvireitin itäpäähän tehtiin maantie, otettiin palomaan laiteilta järeitä sillanrakennuspuita. Erinäisiä määriä puita varastettiin, ja metsänhoitoviranomaiset kävivät kovia käräjiä metsänlahmaajien kanssa. Jokunen luvaton kaski poltettiin ja tervaspuita kolottiin luottaen siihen, ettei siellä kukaan kävisi nuuskimassa. Eikä monesti käynytkään.
Muualla maassa tarvitsi voimistuva sahateollisuus järeätä puuta. Hakkuut keskittyivät sahalaitosten vaikutusalueille ja soveliaiden uittoreittien varteen. Pohjanlahden perukan mahtavat joet imivät tukkipuuta kaukaa Lapin selkosilta. Mutta palomaan metsät nyt olivat kerta kaikkiaan syrjässä siihen saakka kunnes maakunnan ainoaan kaupunkiin perustettiin puutavarafirma. Puuta oli yllin kyllin lähempääkin tarjolla, sillä vesistöreittien rantamaat olivat vielä tarpeeksi metsäisiä. (
s. 130–131)

 

Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita

Kuvitus Hannu Taina. Helsinki: Otava, 1975. 136 s.

Erähenkisiä tarinoita sisältävän teoksen kertomukset ovat enimmäkseen Kainuusta. Teos sisältää sekä fiktiivisiä tarinoita että muisteluksia kirjailijan omilta erä- ja metsäretkiltä. Teoksesta ilmestyi uudistettu laitos 1983 nimellä Pylkkäs-Konsta mehtäämässä: eränkäyntiä Veikko Huovisen tuotannossa.

Eräänä kesäkuun päivänä soitti koulutoverini Kuhmosta ja kertoi järvilohen alkavan syödä Lentuan järvessä. Hän ehdotti, että käännettäisiin veneen keula kohti sinisiä selkävesiä ja lähdettäisiin viikoksi katselemaan, miten laine liikuttelee siiman kohoja. Niinpä hyppäsinkin Sotkamossa linja-autoon, joka parissa tunnissa pyyhälsi Kuhmon kirkolle.
Laitoimme siimat ja verkot kuntoon, saimme evästä mukaamme ja lähdimme.
(Lentualla, s. 44.)