Olet täällä

Vanhan opettajan joulu

Vanhan opettajan joulu
 

Tämä on nyt sitten vanhan opettajan viimeinen joulunseutu, sillä mitäpä tulevista eläkejouluista. Ei niitä mielellään ajatellut, päin vastoin: Vanha opettaja varoi oikein katsomasta eteenpäin. Hän vain oli ja käppäili koulunsa pihalla, kylätiellä, kauppapuodissa ja sanoi "jahas-jahas" vastaantulijoille.

Jahas – se on joulukin taas tulossa. Lunta jo satelee...

Ikkunan ääressä vanha opettaja myös ahkerasti viipyy, nenällä ne kauasnäyttävät lasit. Vaimo kutoo selän takana sitä ikuista villasukkaansa, ainaista kavennustaan ja teritystään, huulet liikkuen silmien laskennassa.
– Jahas – huomenna kai minä sitten aloitan niiden joululaulujen harjoituksen.
– Ottaisit nyt pitkästä aikaa, että "oi terve joulukuusi", virkahtaa vaimo.
– Jahas, se. Niin olen ajatellutkin.

Silloin ensimmäisenä jouluna hän oli sen opettanut ensi kerran, ensimmäisen maailmansodan vuosina. Jossain länsirintamalla olivat sotilaat molemmin puolin jättäneet asemansa jouluyönä, kulkeneet linjojen välimaastoon toivottamaan hyvää joulua viholliselle. "Maailman keskiyöhön näin syttyi aurinko"...

Vaimo oli hiipinyt luokan puolelle, kun hän soitteli iltaisin yksin ja kun oli vain yksi kunnollisempi lamppukin vain. Niin hän, silloinen nuori ja nykyinen vanha opettaja, soitteli tyhjässä luokassa, ja vaimo kyhertyi siihen viereen kuuntelemaan ja sanomaan: "Soita sinä, Oskar, vain. On niin jouluntuntuista kun soitat..."

– – – –

On melkein ihme sekin, että oppilaat ovat nyt niin kaikessa mukana tänä viimeisenä joulunseutuna. Jokin erikoisempi helähdys on laulussakin, niin että Oskarin, tämän vanhan opettajan, on riisuttava silmälasit ja pyyhittävä niitä selin oppilaisiin. Sitten hän panee ne taas nenälle, kääntyy ja sanoo:
– Jahas – otetaanpas vielä kerran.

Joskus oli joulujen edellä ollut niin perin arkista. Ei tullut muutamakseen luntakaan, ja jos tuli, se suli pois. Laulatapa siinä sitten "on hanget korkeat nietokset". Oppilaat yltyivät lisäksi hälisemään ja muutenkin kujeilemaan. Joku matki opettajan tahdinviittausta ja sanoi "jahas-jahas". Oskari tietysti hirmustui, tarrasi ilvehtijää kauluksesta ja talutti tämän nurkkaan. Mutta entistä harmaampana ja mustempana sattui sitä tehdessä akkunan takainen maisema silmään. Koko joulu aivan käsistä karkasi lopullisesti. Hermot, hän mietti, ne hermot...

Mutta sellaisenkin päivän iltana piti suitsuttavan lampun valossa tarttua kynään ja yrittää kirjoittaa puhetta: Aatteen merkitys, sen tajuaminen... Käsi vavahteli ja kynä pysähtyi. Mutta hän puristi lujasti kynänvarresta, puri huulipartaansa ja jatkoi: ...on välistä vaikeata. Aate saattaa kuin piiloutua hetkeksi, mutta on etsittävä, etsittävä lakkaamatta... Ja sekin puhe syntyi. Oskar seisoi taas yleisönsä edessä ja korotti äänensä, vaikka monet hiersivät itseään penkeissä odottaen ohjelman loppumista ja tanssin alkamista.

– – – –

Mutta sellaisinakin vastoinkäymisten päivinä oli tämä sauna, tavallinen sauna ja joulusauna, jota lämmittämään Oskar oli aina mennyt kuin hartaushetkeä pitämään. Hän viipyi kauan tulen syttymistä tarkastellen, vielä sen jälkeenkin, kun jo hyvää tekevä lämpö alkoi levitä huoneeseen.
– Jahas – ensi jouluna...

nojailumuokattu.jpg

 

Mutta sehän olisi tosiaan vasta ensi jouluna. Nyt on vielä tämä tuttu sauna, koulu, kuusijuhla ja "oi terve joulukuusi". Vanha opettaja viipyy saunanuunin edessä polvillaan ja ajattelee ääneen: On se vain ihmeellistä, että ihmiselle annetaan väliin kipene onneakin...

Hänenhän piti päästä pitkälle elämässä, kuten sanotaan, nuorena hän oli sen jo päättänyt. En jää pelkäksi opettajaksi, hän oli päättänyt, vaan luen edelleen. Joskus hän sitten seisoisi jossain kuin korokkeen tapaisella, ylempänä muita vertaisiaan – eihän siitä niin tarkkaa selvää ajatuksissa saanut, kunhan muita korkeammalla nyt siinä seistä köhöttäisi...

Sitten oli se syksy, jolloin he tulivat, vaimo ja hän, vastavihittynä pariskuntana tälle koululle kaukaiselta rautatieasemalta.
– Onko vielä monta kilometriä? kysyi vaimo kyytimieheltä.
– Mitä heitä lie, kilometrejä, arveli kyytimies.

Ja kilometri kilometriltä jokin etääntyi sitä mukaa kuin kärrit hitaasti etenivät kuoppaisella tiellä. Taakse jäänyttä rautatieasemaakin etäämmälle se jokin etääntyi, eikä sitä sitten enää juuri muisti tavannutkaan. Täällä oli heti käytävä kiinni moniin asioihin. Oli hankittava välineistöä, tingittävä seinäpaperit kamareihin, häärittävä iltamyöhät puheiden kimpussa, kyläiltävä oppilaiden kotona. Joskus saunassa – näin – Oskar sentään joutui silmäkkäin kerrallisten suurten suunnitelmiensa kanssa. Myöhemmin niille sitten oppi hymähtelemään: Jahas – tässä sitä vielä ollaan...

Vuosi liittyi toiseensa, joulu jouluun. Jonain hetkenä pysähdytti vanhenevan opettajan synkkä nuori mies ja kysyi:
– Eipä taida opettaja enää muistaakaan?

Kun tirkisteli aikansa, johan muisti tottelikin: Jussihan tämä taisi olla, Jussi-poika. Oli ollut aikamoinen koulussa, vielä aikamoisempi myöhemmin, käväissyt linnassakin. Seisoo nyt tässä entistä opettajaansa vastapäätä ja kertoo harvakseltaan elämäntarinaansa. "Ei se ole ihan opettajan neuvon mukaan mennyt", sanoo synkästi. Mutta hän siis muistaa kuitenkin opettajansakin sanat, ei näytä kaunaa kantavan. Siinäpä ihmettä olikin, että ne sentään muistivat, kahlasivatpa missä tahansa, vaikka opettaja itse oli jo sanat aikoja sitten unohtanut. "Jaloa viljaa kylvät ain..." Niin kai laulussakin sanottiin. Sellaisen jälkeen sopi erikoisen pitkään viipyä täällä saunanlämmityspuuhissakin...

– – – –

Ja sitten on tietysti tämäkin joulu ohitse, vaikka kuinka sitä yrittäisi pidättää. Se on oikeastaan ohitse jo silloin, kun kuusijuhlan häly on päättynyt, äänet etääntyneet pimeään iltaan ja he, vaimo ja hän, istuvat nojatuoleissaan uupuneina lahjakääröjä aukoen ja sanan silloin tällöin lausuen.

Paketista löytyy lasinen maljakko, se, jonka vaimo oli muutamia viikkoja sitten huomannut kaupan hyllyllä, mutta joka sitten oli sieltä hävinnyt... Ja sitten on tämä toinen paketti, maljakko sekin ja sen päällä nippu kortteja. "Rakkaalle opettajalle entisiltä oppilailta".
– Jahas – ne ovat tuolla tavalla halunneet muistaa...

Mutta ei kai heidän olisi tarvinnut niin tehdä ja sanoa "rakkaalle opettajalle", elleivät olisi halunneet, selventää vaimo.
– Ei, ei kai niillä pakko... Ovat vapaasta tahdostaan niin panneet korttiin...

Sellaisen jälkeen ei sitten voikaan puhua vähään aikaan. On aivankuin varottava pienintäkin liikahdusta, ettei jotain hyvin kallisarvoista menisi pirstoiksi.
– Nämä on nyt kuitenkin pantava talteen, että voi joskus vilkaista näitäkin, virkahtaa viimein vaimo, ja vanha opettaja, tämä Oskar, kysyy:
– Jahas – etteikö näitä otettaisikaan arkikäyttöön...?

Lauri Leskinen