Olet täällä

Äidin helmasta pulpetin ääreen

Äidin helmasta pulpetin ääreen
 

Siellä maalla, metsän sylissä oli punainen talo. Siinä oli pieni piha ja pihassa kaivo. Ja pihan perillä oli navetta, talli, aitat ja vaja, niin kuin ainakin talossa. Sauna oli vähän ulompana, erillään muista. Lähellä oli järvi ja järven rannalla nuottakota.

Talossa oli herttainen, pikku äiti, vähän isompi isä ja kolme poikaa, pituudeltaan ei niin pieniä kuin äiti, mutta ei niin isojakaan kuin isä. Molemmat vanhemmat pojat olivat hyvin tyytyväisiä, melkeinpä onnellisia, ja he tekivät työtä lujasti. Nuorin pojista ei ollut aivan niin onnellinen. Hänellä oli paha vika. Hän kadehti ja ihaili kylän opettajaa ja olisi tahtonut vaihtaa osia hänen kanssaan. Se oli kylän suurin herra, tuo opettaja. Hänellä oli rouva ja muutamia pienokaisia, eikä hänen kesäisin tarvinnut paljoa työssä hikoilla. Parille lehmänkantturalle vain heinät kokoili, siinä kaikki. Ah sentään! Olisipa hänkin, tuo punaisen talon nuorin poika, Ananias Sebulooni Kissapelto, sellainen herra! Ananias huokasi joskus salaa, mutta kärsi hiljaisuudessa. Silloin, tällöin hän kävi koululta kirjoja lainaamassa ja haaveili sieltä palatessaan kaikkea joutavaa.

Sitten – eräänä päivänä... Niin, sitä ei Ananias vieläkään jaksa oikein käsittää, kuinka se kaikki suoriutui. Silloin tapahtui näet muutos Ananias Sebuloonin elämään. Tapahtui jotain niin ihmeellistä, että herttainen pikku äiti, isä-ukko ja veljet lupasivat Ananiaksen lähettää seminaariin. Oli se kylän opettajakin tainnut vähän sitä Ananiaksen kotiväkeä siihen taivutella. Niinpä siis Ananias lähetti taidolla ja huolella kirjoitetun hakemuksensa Kajaaniin.
– Ka menköön, kun päässenee, sanoi isä yks'kantaan ja sylkäisi tupakkamällin suustaan uunin sopelle.
– Kun lienee hänellä päätä ja lukuhalua, niin koetelkoon, sanoi äiti huonosti salatun mielihyvän värähdys äänessään.

Ja veljen jullikat hymähtivät vain, joka hymähdys merkitsi samaa kuin:
– Ka painu sitten!

Pian tuli kutsu pääsytutkintoon. Ananias Sebuloonin oli siis matkustettava elokuussa ja jäätävä sille tielleen, jos tuli hyväksytyksi. Kissapelto, vanha, rakas lapsuuden koti oli jätettävä joksikin aikaa. Ja tänne se oli jätettävä se... se... naapurin Marikin. Sitä surkeutta ajatellessa Ananiaksen sielussa hiukan myllersi, vaikka hän ei ollut Marista välittävinään. Niin, Mari! Hänellä oli vaalea tukka ja siniset silmät! Mahtoikohan Mari tietää, että Ananias Sebulooni lähtee pois. He olivat aivan pikku tenavasta saakka olleet yhdessä. Yhdessä olivat he leikkineet, iloinneet ja surreet. Kun asiat sitten joskus menivät hiukan sotkuisiksi, niin silloin he olivat käyttäytyneet tuhmasti toisiaan kohtaan. Olivatpa vetäneet tukkanuottaakin, nimitelleet toistensa omaisia ja särkeneet toistensa tavaroita. Kun Ananias Sebulooni sitten voittoretkeltään tallusteli kotiin likaisissa hurstihousuissaan, oli hänellä saaliinaan kourallinen pikku Marin vaaleita hiuksia. Mutta voittoretki päättyi kotona pieneen selkäsaunaan uusin sopessa. Se oli sitä aikaa. Sitten he kasvoivat suuremmiksi eivätkä olleet toisistaan tietävinäänkään. Nykyvuosina he sentään tapasivat toisensa kylän kisoissa, ja silloin Ananias Sebulooni pyöritti Maria huimasti piirileikissä ja lauloi oikein miehen äänellä:

"Ei se ole maantien varrella
eikä kylän keskustalla
vaan se on järven rannalla
sillä paikalla ihanalla."

Mari vain hyräili ja hymyili. Silloin Ananias Sebulooni tunsi olevansa aika mies.

No niin. Asia oli kumminkin sillä tavalla, että Mari oli saanut tietää Ananias Sebuloonin lähtevän seminaariin. Talon palvelustyttö oli kertonut sitä ja sanonut Marille vähän niin kuin piloillaan:
– Siitä tulee herra, ja sinusta tulee rouva.

Mari oli punastunut, mutta ei ollut puhunut sanaakaan. Sitten hän oli hiipinyt aittaansa ja siellä kotvan aikaa itsekseen ajatellen punninnut puoleen ja toiseen tämän maailman asioita. Vain niin, että Ananias Sebulooni lähtee pois, vai niin. Lienee Mari vähän itkeskellytkin, koskapa esiliina oli ruttuinen ja kostea. Ilostako itki vai surusta, sitä ei tiedä.

Viimeisenä sunnuntaina kokoontui kylän nuoriso taas yhteen, ja siellä sai Ananias Sebulooni sanotuksi Marille, että hän sitä taitaakin lähteä pian "reissuun".
– Niin, kuulin sen meidän piialta, virkkoi siihen Mari ja katsahti häneen kunnioittavasti.
– Emmepä taida nyt sitten vähään aikaan nähdä, jos onnista. Niin että... tuota... hyvästi nyt sitten kaiken varalta.
– Hyvästi, sanoi Mari ja ojensi kätensä. Niin he erosivat, ja Mari läksi juoksemaan kotiin päin.
– Kun en tullut toivottaneeksi onneakaan, pahoitteli hän itsekseen ja oli kovin surullinen.
– Mahtaakohan se Mari itkeskellä mun jälkeeni, ajatteli Ananias Sebulooni. Ainahan ne tytöt poikain jälkeen itkevät. Itkihän tuo Lintusen Liisakin, kun Ahon Pekka läksi Kanadaan. Eihän tuo kumma ole, jos joku minunkin perääni itkee. Ananias ojensi selkäänsä ja rupesi viheltelemään. On ne nuo tytöt!

Tuli lähtöpäivä. Otettiin hellät jäähyväiset kaikilta, ja uudenaikaisilla ajoneuvoilla läksi Ananias Sebulooni Kissapelto "painelemaan" Kajaania kohti. Ensi työkseen sai hän etsiä asunnon ja sitten piti marssia tutkittavaksi. Peloitti vallan kauheasti, mutta pian siinä selviydyttiin. Sitten oli mentävä kuulemaan, kuinka kävi, pitikö hänen lähteä pois vai saiko jäädä. Sai jäädä. Nimi mainittiin, komea nimi: Ananias Sebulooni Kissapelto. Hei hulinaa! Nyt sitä oltiin seminaarissa.

Tuli koulun alkupäivä. Entisten ja nykyisten oppilaitten oli saavuttava nimenhuutoon. Nyt tuntui toisenlaiselta. Ananiaksen mieli kävi vähän apeaksi. Ne yläluokkalaiset näyttivät olevan niin olevinaan, senkin "keekoilijat". Tuskin päälle katsoivat. Näkyi siellä olevan tytönheitukoitakin. Niillä oli muutamilla lyhyt hame ja hihoja vain vähäisen – ja vaaleissa sukissaan ja kantakengissä arkenakin. Marilla oli toki kyynärpäihin asti kesäpuvun hihat, mutta näillä oli kyynärpäästä ylöspäin pitkän matkaa ennen kuin tuli hiha, ja Mari oli toki lapikkaassa arkena. Tukkakin oli näillä hienottarilla eri lailla kuin Marilla. Suoraksi se Mari kampasi, eikä sillä ollut nutturakaan niin monimutkainen. Aijai, miten ne rätisivät nuo tytöt toisensa tavatessaan! Aivan korvia viilsi. Ei niitä uskaltanut katsoakaan kuin salaa. Turvallisinta olisi ollut katsoa avaimen reiästä. Huh, sentään!

Ja olevinaan, kovasti olevinaan ne yläluokkien pojatkin olivat. Mutta jos minä, Ananias Sebulooni Kissapelto pääsen tästä vähän ylemmäksi, niin kyllä minäkin olen olevinani. Sitten ei kukaan tässä maailmassa ole olevinaan, jollen minä ole silloin. Odottakoot, vielä tässä näytetään!

Lauri Leskinen potkupallo

 

Tuli ilta. Hiljainen, tunnelmallinen elokuun hämärä laskeutui pikku kaupungin ylle. Kosken kohina kuului kaukaa. Ananias tallusteli asuntoonsa ja istahti akkunan ääreen väsyneenä. Hänellä oli hirvittävän ikävä. Hänellä oli tosi ikävä, niin ikävä, ettei liene kenelläkään muulla ollut sillä hetkellä semmoista ikävää. Ananias oli kovasti alakuloinen, oli "mollissa", niin kuin yläluokkalaiset tapaavat tällaisesta tilanteesta sanoa. Häntä halutti kotiin. Hän muisteli äitiä, isää, veljiä ja – Maria. Sitten hän muisteli vielä hevostaan, jokaista lehmää erikseen, jokaista lammasta, kanaa, kukkoa, kissaa ja koiraa, yleensä kaikkea, mikä sisältyi kotiin. Miksi hän tulikin tänne? Hän ei osaa elää tällaista elämää. Täytyy sanoa, että itkettikin hiukan, mutta Ananias nieli kyyneleet, puri hammasta eikä itkenyt, ei uhallakaan. Hänhän oli mies. Tuli jo melkein pimeä. "Uni-Matti" tuli tervehtimään Ananiasta ja sanoi:
– Ruvetaan "pötköttämään", Ananias! Älä ole milläsikään!

Ananias otti kellon liivin taskusta ja virkkoi haukotellen:
– Näkyykin jo olevan maatamenon aika. "Kittiä" vielä tässä murjottelemaan!

Hän nousi, riisuutui ja pujahti sänkyyn mieli vähän keventyneenä ja pian hän näki unta, hyvin kaunista ja ihmeellistä unta.

Yksinäinen tähti kurkisti vielä ikkunasta sisään ja virkkoi lohduttavasti:
– Älä ole milläsikään, Ananias Sebulooni!

Pikku Pirttijärvi