Olet täällä

Vuorela, Lilli: Itärajan ihmisiä

Itärajan ihmisiä
 

Romaanissa eletään 1960-luvun maaltapaon vuosia. Kirjan päähenkilö on juuri armeijasta kotiin palannut Tuliniemen Antero. Hänen kotinsa Suomussalmella itärajan tuntumassa on vanha talo, jossa ei ole edes sähköjä eikä kunnon tietä. Anteron vanhoillinen isä vastustaa kaikkia uudistuksia, kun taas Antero haluaisi ruveta kehittämään maataloutta hankkimalla Tuliniemeen niin sähköt kuin traktorinkin. Anteron sisko Laura puolestaan tuntee voimakasta vetoa kaupunkiin, vaikka on kihloissa samassa kylässä asuvan maalaistalon pojan kanssa. Kaupungin houkutusten sokaisema Laura purkaakin kihlauksensa ja muuttaa vastoin isänsä tahtoa kaupunkiin niin kuin monet muutkin kylän nuoret. Eräästä naapurista tulee Ilmi-neitonen auttelemaan Anteron sairaalloista äitiä talon töissä, ja Antero käy sisäistä kamppailua selvitellessään mielessään ristiriitaisia tunteitaan Ilmiä kohtaan; Ilmi on ihastunut Anteroon, mutta Antero ei ole omista tunteistaan niinkään varma. Vähitellen Anteron isäkin alkaa antaa periksi jäykistä katsantokannoistaan, ja kun hän lopulta rupeaa tukemaan Anteron uudistushankkeita, Antero tuntee maaseudun ja maauskon vetovoiman entistäkin voimakkaampana. Myös Laura palaa muutaman kuukauden kuluttua kotiin ja aikoo jäädäkin kotiseudulleen.

 

Antero katsoi tiukasti isäänsä silmiin ja sanoi:
– Hyvä se traktori olisi olemassa. Eikö isäkin voisi ajatella sitä?
– En!
– Sillä voisi puskea tuon tienkin auki, että olisi helpompi pääsy Kekkosentielle. Täällähän ollaan vallan kinttupolkujen varassa.
– On ne polut päästy ennenkin läpi. Jaloin on kuljettu, eikä lentämällä. Hevospelilläkin pääsee. On niitä sellaisiakin syrjäteitä, että pelkästään jalan tai selkähevosella voi matkata. Tuonnekin Marjokylälle. Ei sinne ole kuunaan tietä ollut.
– Kekkosentietä jatketaan kuulemma sinne saakka. Eikö liene saatu jo määrärahojakin tekoa varten, sanoi Ilmari.
– Vai niin tehdään. No, sittenpähän pääsevät lopuistakin nuoristaan. Sanovat kaikkien nuorten änkäytyvän Marjokylältä kaupunkiin. Mitähän ne sieltä hakevat?
(s. 56–57)