Olet täällä

KRITIIKIT, Siunattu hulluus

Siunattu hulluus. ensi-ilta 17.9.2016

KRITIIKIT, Siunattu hulluus

 

Siskotuulikki Toijonen, Eläkeläinen 6/2016

KAJAANIN TEATTERIN SIUNATTU HULLUUS ON HUMAANI ERILAISUUDEN YLISTYS

Lahtelaisessa Teatteri Jukossa komeat kannukset taiteellisena johtajana ansainnut Jussi Sorjanen on uudessa tehtävässään Kajaanin Kaupunginteatterin ohjaajana tarttunut rohkeasti Aapelin syvämietteiseen ja tavattoman hauskaan kulttitarinaan Siunattu hulluus.

Sorjasen päätä ei ole huimannut, kun hän on karnevalisoinut tarinan omannäköisekseen, humaaniksi hulluuden ja erilaisuuden ylistykseksi yhteiskunnallisia näkökulmia unohtamatta. 

Dynaamisen esityksen filosofinen näkökulma rimpuilee hulluuden ja normaaliuden häilyvillä rajamailla hulluutta häpeilemättä puolustaen.  Esitys asettaa monenkirjavalla tavalla alati kiinnostavan kysymyksen siitä, mikä ja ketkä tässä maailmassa ovat normaaleja.

Suuri yleisö tuntee Aapelin vuonna 1948 ilmestyneen pittoreskin tarinan tietenkin kirjasta, mutta erityisesti Panu Rajalan dramatisoimasta, Rauni Mollbergin ohjaamasta elokuvasta Siunattu hulluus vuodelta1975. Sorjanen on napsinut kirjasta ja elokuvasta vain muutamia herkkupaloja ja pistänyt parastaan toteuttamalla omintakeisen version tästä kulttitarinasta. Hän on hieman liikaakin innostunut, kuin hölmöläinen kuormaa tehdessä: ”jos otan esitykseen tuon, niin otan tuonkin” kohtauksen. Karsimisen varaa kaikin puolin onnistuneessa esityksessä olisi ollut.

Sorjasen kuningasideana oli joukkoistaa Siunatun hulluuden idea kainuulaisille keräämällä heiltä tarinoita kylähulluista.  Esityksen alussa näyttelijäkaarti kertoilee niitä lavan reunalla. Idea on mainio, mutta sen toteutus ei oikein toimi yleisön etsiytyessä hälisten paikoilleen. Kerronta ei tuo juurikaan lisäarvoa esitykseen, vaan päinvastoin jutustelu hieman syö muutenkin runsasta kokonaisuutta.

Kajaanin esitys ei Aapelin tavoin tyydy vain yhteen, isoveljien Anan ja Vilippuksen hullujenhuoneelle rahtaamaan Elmeriin. Sorjasen versiossa heitä on viisi, kuka mitenkin normaaliuden rajoilla tempoilevaa, toinen toistaan mainiompaa, salaviisasta näyttelijää.

Esitys houkuttelee yleisöä mukaan, milloin kehottaen virkkaamaan hiljaisuuden vallitessa, milloin kalisuttelemaan puupalikoita. Hienoiselta pakkopullalta tämä niin trendikäs osallistaminen tämän tarinan osana tuntuu, kun tapahtumien vyöry muutenkin hengästyttää ja ennen kaikkea riemastuttaa.

Aivan posketon on kohtaus, jossa yleisökin otetaan  kaatamaan tahdonvimalla muovikuusta. Tai kun kunnan elinkeinoasiamies, vai mikä tämä kahjo nyt onkaan, markkinoi Kainuuta kehnolla englanninkielellä. Entäpä kun hulluakin hullumpi machomies lasuttaa parisuhdetta myöten kaiken tuusannuuskaksi.

Esitys koettelee taatusti konservatiivisten katsojien arvomaailmaa vaikkapa laittamalla yhden Elmerin, Teija Töyryn naimisiin kakluunin kanssa.  Tämäntyyppisten kohtausten kautta esiin nousee Jussi Sorjasen humaani, suvaitsevainen maailmankatsomus ja arvot, joita hän väkevästi tuo esille. Hän osaa myös liikuttaa, vaikkapa Vera Veiskolan esittämän herkän Elmerin välityksellä. Hän kun haluaisi olla puu. Kohtaus on sykähdyttävä ja ajatuksia ihmisen identiteetistä herättävä. Näitä kauniita, syvällisiä kohtauksia olisi kaiken räiskeen ja hulluksi äityvän menon keskellä sietänyt limittää esitykseen enemmänkin roisketta ja räminää karsien.

Sorjasen lennokas mielikuvitus huipentuu kuvaukseen yhden Elmerin kiihkeästä  Kainuun Afrikan etsimisestä. Kohtaus on niin absurdi, että siunatun hulluuden ylistys saa jo traagisiakin piirteitä Elmerin pakkomielteisyydessä. Mutta, hänen kysymyksensä ovat tärkeitä: missä ja mikä on se, mihin levoton ihminen kaipaa? Löytyykö ihmisen unelmamaa?

Esityksessä on kyse hulluudesta, ja luvasta nauraakin sille. Markku Hernetkosken kömpelö lavastus muovikuusineen ja kaikenmaailman kitseineen nostaa suupielet pakostakin virneeseen, samoin taustalla pyörivät Hanna Käyhkön ja Sorjasen  videot lasten piirustuksineen.

Näyttelijät (rooleissa Töyryn ja Veiskolan lisäksi Perttu Hallikainen, Janne Kinnunen, Satu Lipponen, Asko Vaarala ja Markus Virtanen)  tekevät erinomaista työtä. Miten syrjäiseen, pieneen teatteriin on siunaantunutkin tällainen määrä eteviä näyttelijöitä, noita siunattuja hulluja?

Kauniissa puutalossa Kajaanin keskustassa on vuosien mittaan nähty kotimaisen teatteri-taiteen hienoimpia, koskettavia esityksiä huippuohjaajien toteuttamina. Tätä linjaa Jussi Sorjanen etevine näyttelijöineen jatkaa suvereenisti Siunatussa hulluudessakin.


 

Eeva Kauppinen, Kaleva 30.9.2016

ELMERÖINTIÄ ENEMMÄN KUIN ITSELLÄÄN AAPELILLA

Siunattu hulluus juhlistaa Kajaanin teatterin 110:tä vuotta. hulluuden läpi esitys kysyy, kuka ja mitä on normaali.

Jos olisit hullu, minkälainen hullu olisit?

Veijarimaisen kirjailijan ja pakinoitsijan Aapelin Siunattu hulluus on Kajaanin kaupunginteatterin 110-vuotisjuhlanäytelmä. Siksi Jussi Sorjasen sovitus ja ohjaus ei pysähdy Simo Puupposen Rummukaisen veljeksiin, vaan iloitsee myös paikallisten originellien ja erikoisten kanssaihmisten edesottamuksista.

Teatteri pyysi näitä juttuja etukäteen yleisöltä nettisivujensa kautta. Kainuulaiset saivat haastaa Aapelin klassikon omilla turinoillaan.

Kahdeksi vuodeksi Kajaaniin ohjaajaksi kiinnitetty Sorjanen leipoi legendat ja oman elämänsä Elmerit mukaan Aapelin jutun juureen. ohjaajan mukaan hulluus pelastaa, siunattu hulluus. Ennen ja nyt.

Aapelin tekstistä on tallella raamit. Rummukaisen veljekset Vilippus (Perttu Hallikainen) ja Ana (Janne Kinnunen) kyydittävät edelleen nuorempaa veljestään Elmeriä pöpilää kohti.

Kaikki muu hulluttelu ja irrottelu tapahtuu assosiatiivisina sivuloikkina pohjakertomuksen kantimissa.

Juuso-hevosen ja traktorin sijasta ajetaan tandemilla. Tarakalle istahtaa vuorotellen joki viidestä Elmeristä (Satu Lipponen, Teija Töyry, Asko Vaarala, Vera Veiskola ja Markus Virtanen).

Hulluuden läpi esitys kysyy, kuka ja mitä on normaali. Vaikka siunattu hulluus on hujan hajan ja hassu, isot kysymykset elämänvalinnoista ja valinnanvapaudesta työntyvät pintaan.

Esitys itse rikkoo normaalin ja formaalin teatterikappaleen sapluunan. Välillä yleisö virkkaa, välillä paukuttaa kapuloita. Osallistava osio kannustaa katsojat me-henkiseen Huh!huh! -huutoon ”Kainuhun kansana” Islannin malliin.

Ei Aapeli eikä tiimi naura tälle kaikelle hulluudelle, vaan pähkäillee, onko siinä järkeä.

Juhliva Kajaanin kaupunginteatteri pyrkii kohti yhteisöä, yleisöä, kotiseutua, ihmistä. Teatteri arvostaa omiaan.

Tämä viesti on kirjoitettu pölkkykirjaimilla Siunatun hulluuden lavastukseen kuuluvaan huoneentauluun: ”Jyvänenkin tietoa omasta rakkaasta kotiseudustamme on enemmän kuin kokonainen kultamurikka turhuuden markkinoilta hankittua tyhjänpäiväistä viisautta.”


 

Anne Välinoro, Aamulehti 22.9.2016

KAJAANIN TEATTERIN SIUNATTU HULLUUS SAA KATSOJAT VIRKKAAMAAN JOUKOLLA – MEKÖ PÖHKÖJÄ?

Siinä me virkkaamme, sata ihmistä puikot käsissä vaaleanpunaista lankaa teatterin katsomossa.

Hiljaista on.

Kajaanin kaupunginteatterin Siunatussa hulluudessa voi käydä näin. Kun näytelmä kertoo Aapelin tarinan pohjalta hulluuden ja normaaliuden häilyvästä rajasta, mikä ettei virkattaisi vähän yhdessä.

Jussi Sorjanen, Lahden Teatteri Vanhan Jukon vetäjä teki Kajaaniin tuoreen, syvästi filosofisen, mutta hyvin elävän version romaanista, jonka Rauni Mollberg vuorostaan kirkasti elokuvaksi 1975.

Sorjanen joukkoisti Aapelin idean kainuulaisille ja pyysi heiltä tarinoita paikallisista kylähulluista. Niitähän tuli, joukossa muovipussipäiset veljekset myymässä vastoja Kajaanin torilla. Juttuja kertoillaan kuin parhaissa iltamissa näyttämön reunalla suoraan yleisölle.

Sorjanen on murjaissut Anan ja Vilippuksen retkestä hullujenhuoneelle ihan oman juttunsa.

No, kulkuneuvo on jäljellä – ei sentään alkuperäistarinan traktori peräkärryineen – vaan tandempyörä. Sillä nitkutellaan eteenpäin hulluksi väitetty hiljainen Elmeri tarakalla.

Viisi viisasta Elmeriä

Ja mitä peräti viiden näyttelijän vuorotellen esittämä Elmeri haluaa meille kertoa?

No vaikka sen, minkälaista on elää sitä normaalia elämää, asua normaalissa asunnossa ja keittää normikahvit. Ja tietysti kuunnella Eppu Normaalia. Markus Virtasen oriin lailla vikuroiva normaali-ihminen heittää sellaisen monologin aiheesta, että seesteiseen katseluasentoon lauhtunut katsoja huomaa yhtä äkkiä tarttuvansa puunuijaan ja -levyyn ja paukuttavansa helvetillisen metelisoolon.

Asko Vaarala, Janne Kinnunen ja Vera Veiskola Kajaanin kaupunginteatterin Siunatun hulluuden lehmänkannossa.

Esityksessä on paljon uutta aktivoivaa ja vähän vanhaa. Leikkikalut, puikot ja langat on kätketty edessä olevan istuimen selkänojaan.

Elmeri, Ana ja Vilippus ovat ne jotka Aapelin tarinan kautta tunnetaan, mutta siunatun hulluuden pohdinta on tätä aikaa.

Niin kuin että yksi Elmereistä, Teija Töyryn esittämä nainen menee vihille kaakeliuunin kanssa. Onhan tätäkin nähty, fetissipiireissä, ja Eiffel-tornin kanssa.

Kerrassaan sykähdyttävä on Vera Veiskolan Elmerin pohdinta siitä, jos haluaisikin olla puu.

Miten hän tuleekin kuvanneeksi tieten tahtoen asunnottoman, metsään sulautuvan erakon elämän. Vältä kontaktia, luovu kaikesta, unohda kiintymys ja rakkaus, hanki sopivan kokoinen pahvilaatikko.

Ja siitä sitten metsän suojiin sammaleita kasvamaan.

Kaadetaas puu ajatuksella

Yksi Kajaanin Siunatun hulluuden herkuista on sen lavastus. Markku Hernetkosken viritelmä on kömpelöistä kömpelöin, pahvikulisseja ja muovikuusia, tekopalmuja ja karhuturkkia pyörittävä tivoli. Taustalla liukuu lapsenkädellä maalattuja videoita, Anan ja Vilippuksen reitin taustaksi.

Ja kun ollaan iltamissa, testataan ihmisten hyväuskoisuutta kaatamalla kuusta pelkällä tahdonvoimalla. Siinäkin katsoja pääsee miettimään, että kuka tässä oikein on hullu. Minäkin huomaan ajattelevani vimmatusti että se muovikuusi voisi sittenkin kaatua jos oikein yhdessä ajatellaan.

Toinen ääripää kuvamaailmasta on Kainuun markkinointivideo, jossa kunnan pukumies kertoo tankeroenglannillla paikallisen mentaliteetin, missä tosimies ampuu kaiken tohjoksi, myös parisuhteensa. Hulluja kumpikin ja toinen vielä työn puolesta.

Elmeri, tai kuka lieneekin, saadaan lopulta hoitoon. Johonkinhan nykypäivänä outo on pistettävä, pois silmistä ja mielestä. Siellä Elmeri harrastaa taideterapiaa, maalaa kuvia tv-ruutujen päälle. Sekin on niin ihmeellisen erikoinen näky, että pyörryttää kuin Peter Greenawayn elokuvissa.

Kun Perttu Hallikaisen Vilippus tulee veljeään katsomaan, tapahtuu tarinan hätkähdyttävin käänne.

Elmeri ennustaa kädestä veljelleen ihmisen elämän, miten se päättyy kuolemaan: sydänkohtaukseen, syöpään, onnettomuuteen.

Mutta sitä ennen on monta ilon ja surun hetkeä, hienoja kohtaamisia, jotka tekevät ihmisen.

Ja sitä ennen saa tehdä monta matkaa. Vaikka ilahtua teatterissa.

Aapeli: Siunattu hulluus

★★★★ 

Ohjaus Jussi Sorjanen

Lavastus Markku Hernetkoski

Videosuunnittelu Hanna Käyhkö ja Jussi Sorjanen

Kampaukset ja maskeeraus Tarja Torniainen

Näyttämöllä Perttu Hallikainen, Janne Kinnunen, Satu Lipponen, Teija Töyry, Asko Vaarala, Vera Veiskola ja Markus Virtanen.

Kajaanin kaupunginteatterin ensi-ilta 17.9., esityksiä 31.12. asti.


 

Seppo Turunen, Kainuun Sanomat 18.9.2016

RIITTÄISIKÖ SINULLE KAINUUN AFRIKKA?

Siunatun hulluuden näyttämökuva on kauneinta, mitä on nähty, mutta mistä oikein on kysymys?

Siunattu hulluus

★★★

Ohjaus: Jussi Sorjanen.

Ensi-ilta 17.9.2016

Ohjaaja Jussi Sorjanen ei pidä siitä, että teatterikappaleita tähditetään. Tuossa päällä tähdet kuitenkin ovat, ja niitä on kolme.

Kolme ei tietenkään ole mikään absoluuttinen kolme, vaan suhteessa tekijöihinsä. Koska Kajaanin kaupunginteatteri on yksi parhaista ja tinkimättömimmistä taiteellisista teattereista Suomessa, tähdet suhteutuvat tietysti odotuksin, jotka ovat täällä aina korkealla.

Aapelilta idean ja Rummukaisen veljekset nappaava Siunattu hulluus on monilta osilta liki täydellinen.

Erityisen hienosti onnistuvat lavastaja Markku Hernetkoski ja videoeditoinnista vastaava Hanna Käyhkö. Mielikuvitusta on, ja sitä on käytetty. Osaamista on, eikä sitä ole piilotettu.

Tekniikka ja temput tukevat tarinaa, eikä musiikkia liene koskaan ennen Kajaanissa käytetty näin elokuvamaisen totaalisesti.

Ongelma löytyy käsikirjoituksesta.

Työryhmä ja ohjaaja Sorjanen lähtivät tekemään ylistyslaulua kylähulluille, originaaleille ihmisille, jotka samalla, kun rikkovat normeja, luovat yhteisön yhtenäisyyttä ja pelastavat maailman. Näitä tarinoita en tekstistä tavoita.

Toinen lähtökohta oli, että näihin siunattuihin hulluihin suhtaudutaan kunnioittaen, eikä ketään mainita nimeltä tai edes kuvailla niin, että heidät tunnistaisi.

Toisin kävi. Niin Siltavouti kuin Muovipussipääveljekset ovat mukana, eivätkä välttämättä niin, etteikö heidän puolestaan voisi vaikka loukkaantua.

Ja tämä, tunnistettavien ihmisten käsittely, johtuu siitä, ettei hulluutta, edes siunattua, taida olla ilman niitä hulluja.

Suurempi ongelma onkin tässä.

Sen sijaan, että Sorjanen olisi joukkonsa kanssa aivan aidosti ja oikeasti keskittynyt etsimään kainuulaisen kylähulluuden ydintä, jota muuten kerrassaan mainio alkukuva rampilla istuvista ja kevyesti jutustelevista näyttelijöistä upeasti lupaili, tarinan tasolla eksytään yhä kauemmas vaikkapa siitä, miten Aapeli ihmisiään katseli.

Kun Panu Rajala kirjoitti aikoinaan Rauni Mollbergille käsikirjoituksen tv-elokuvaan Aapelin romaanista, hän kaivoi sinne tarinoita myös muualta. Yksi niistä on kuolematon kohtaus, jossa veljekset ja opettaja auttavat isäntämiestä kuljettamaan lehmän sänkyyn.

Se on niin hieno vitsi, että kun se monistuu tähän näytelmään viideksi, sen viehätys häviää.

Näytelmän lopun kädestäennustamiskohtaus lipsahtaa patetiaan.

Ana Rummukaisen (Janne Kinnunen) maailman aikajana on toki hieno, eikä Elmeri Rummukaisen (tässä kohti yksi viidestä Elmeristä, Teija Töyry) ja kaakeliuunin avioliitto ole ollenkaan tavaton. Eiffel-tornillakin on ihmisvaimo.

Näyttelijät tekevät kauttaaltaan upeaa työtä. Teatterin uuden kasvon Markus Virtasen normaalipäivän kuvaus on näytelmän ehdotonta huippua etenkin, kun Virtanen rikkoo rampin rajan suorastaan pelottavasti.

Sorjasen ohjauksessa on vauhtia ja vimmaa, mutta paikoin se tipahtaa laahustamiseksi. Välillä ollaan heavykonsertissa, välillä virkataan täydessä hiljaisuudessa tai vain jutustellaan niitä ja näitä.

Tärkein kysymys, jonka Sorjanen esittää, tulee ihan tarinan lopussa, kun aletaan miettiä, kenelle meistä riittäisi Kainuun Afrikka. Onko se jossakin vai onko se kaikkialla? Mikä sen on? Entä riittääkö se meille, jos ja kun sen löydämme?

Aapelin kuopiolaisille se taitaisi riittää. Noille ihmisille, joista hän kirjoittaa yhdessä Vinski-novellissaan pistämättömän kauniisti:

– Aurinkokin ryhtyi paistamaan. Se paistoi oikein innokkaasti kaikkien hyvien ihmisten päälle. Olisi se paistanut pahoillekin, mutta niitä ei ollut.