Olet täällä

KRITIIKIT, Sandra

Laura Kytölä, Helsingin Sanomat 9.10.2018

Sandran kohtalo sisällissodan rajapyykeillä liikuttaa – näytelmän liput revitään käsistä

Heidi Köngäs ohjasi omasta romaanistaan koskettavan monologinäytelmän.

Monologinäytelmä

Sandra Annalan huvilassa. Heidi Köngäksen romaanista dramatisoinut ja ohjannut Heidi Köngäs, lavastus Tarja Väätänen, pukusuunnittelu Outi Harjupatana, musiikki Lea Pekkala. Näyttämöllä Kaija Pakarinen ja Lea Pekkala.

★★★★

Pyykkinarut piirtävät Sandran elinpiirin. Ensin niille ripustetaan palvelustalon ranteet jäädyttävät talvipyykit, sitten oman torpan kapalot ja viimein, onnen ohetessa, niiden keskellä sijaitsee sisällissodan rajapyykki, valkoisten ja punaisten joukkojen rajalinja.

Heidi Köngäs on mankeloinut Sandra-romaanistaan (2017) samannimiseen monologinäytelmään tarinan kirkkaan ytimen, tahattomasti sisällissodan keskelle joutuvan Sandran ja tämän perheen kohtalon. Monologinäytelmä sai ensi-iltansa syyskuussa Ruovedellä. Ohjaus on tv-töistään tunnetun kirjailijan ensimmäinen teatteriohjaus.

Näkökulmatekniikalla kirjoitettu romaani antoi äänen niin sisällissodan kokeville naisille, eli tarinan innoituksena toimineelle Köngäksen isoäiti Sandralle, tämän kälylle Lyytille ja anopille Maijalle, kuin nykypäivässä menneitä tapahtumia tutkivalle Sandran tyttärentytär Klaarallekin.

Nyt näyttämöllä on vain Sandra (Kaija Pakarine) ja ajoittain muun muassa aviomies Jannelle äänensä lainaava sellisti Lea Pekkala. Lavasteena ovat pelkät pyykkinarut.

Ratkaisu on hyvä. Sandran tarinassa on kaikki olennainen, nykypäivän näkökulmaa ei näyttämöllä tarvita, juuri Klaaran tarina tuntui romaanissakin irralliselta. Tarina on tiivistetty monologissa ihailtavasti tiiviiseen, mutta riittävään tunnin mittaan.

Kaija Pakarinen ilmentää hienosti sekä nuorta huutolais­tyttö-Sandraa kuin sitkasta tekoa olevaa torpparin vaimoakin, joka vaikenee ja jaksaa loputtomasti. Nöyrtyykin.

Pari kertaa hän vilahtaa myös kipakan Maija-anopin rooliin, joka vaatii Työväenyhdistyksen kokousten mukana ”kaikkea mahdotonta”, kuten äänioikeutta ja tasa-arvoa.

 

Sellisti Pekkala tulkitsee koskettavasti vankileiriltä sairastavana luurankona palaavan, kuolemaan kaipaavan Janne-miehen korahduksia. Musiikissa soivat niin Sandran lasten tuutulaulut, Bach kuin Pekkalan itse säveltämä musiikki.

Pakarisen ja Pekkalan yhteistyö on nautittavaa. Sandran elämän sellon kieli ei katkea. Lopussa on toivo ja torpan ikkunaklasissa näkyvät siniset lumikukat.