Olet täällä

KRITIIKIT - Pikkusisko

Pikkusisko. Ensi-ilta 16.4.2016

Seppo Turunen, Kainuun Sanomat 17.4.2016

PIKKUSISKO VIRITTYY LOPUN AJAN TUNNELMIIN

Pikkusisko

★★★

Ohjaus: Anne Ballini

Ensi-ilta 16.4.

Kajaanin kaupunginteatteri ja Kajaanin ev.lut. seurakunta ovat tuottaneet jo viisi yhteistä näytelmää. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Anne Ballini on ollut mukana jokaisella kerralla. Jari Rättyän musiikki on toinen esityksiä yhdistävä piirre.

Jokainen esitys saa omat, uudet tulkkinsa. Aiheet löytyvät nuorten elämästä, joka, niin kuin me itse nuoruudestamme muistamme tai omien lastemme kasvua seuraavat ja tukevat tiedämme, on ehdottomuuksien ja äärimmäisten tunteiden aikaa.

On hienoa, että juuri nämä tunteet ja nämä nuoret otetaan näissä yhteistuotannoissa vakavasti. Teatteri-esityksen kannalta voisi kuitenkin kysyä, ottavatko tekijät aiheensa liiankin vakavasti? Uusin yhteistuotanto Pikkusisko nimittäin virittyy varsin äärimmäisiin lopun ajan tunnelmiin.

Koulukiusaaminen on ehdottomasti aihe, josta pitää puhua. Kokonaan eri asia on, miten. Tällä kertaa ohjaaja ja käsikirjoittaja Ballini vie Outi-Ofelian (Salla Rusanen) kertomuksen likipitäen lopulliseen loppuun, mutta löytää yllättäen kiusaajista omantunnon ja tarinalle onnellisen päätöksen.

Ihan kiva, voisi joku sanoa, mutta kun tässä tarinassa vuoren huiput ja synkät rotkot saavutetaan niin pian ja niin helposti.

Jokainen näytelmän vanhempi on järkyttävän typerä. Jos hän ei ole äiti, joka juoksee Tinder-suhteiden perässä, hän on tyyppi, joka on jättänyt tyttärensä ypöyksin etsiessään omaa onneaan Teneriffalta asti.

Kiusaajat on viritetty tappiin, eikä kumpikaan näytelmän pojista ole sellainen ihan tavallinen kundi, joita koulut ovat pullollaan.

Kaipaisin sellaista näytelmää nuorten elämästä, jossa ei aina mentäisi sen ilmeisimmän perässä. Tämänkin maan pojista useampi kuin joka kahdeskymmenes on homo. Suomessa on järkyttävän paljon oikeasti köyhiä lapsia. Avioerojakin voisi käsitellä niin, ettei niistä kärsivistä äideistä tehdä täydellisiä bimboja.

Yhdestä asiasta minunkaan ei tarvitse narista. Pikkusiskon porukka tekee lavalla erinomaista työtä. On tietysti niin, että kirjoitetut hahmot viekoittelevat vetämään hetkittäin yli, eikä kukaan harrastaja varmaan koskaan osaa olla hakematta katsekontaktia yleisöön paikoissa, joihin se ei sovi, mutta se on pientä.

Kun tämä porukka panee lauluksi ja tanssiksi, katsoja tuntee olevansa uuden äärellä. Suuri ansio siitä kuuluu Hanna Haverisen koreografialle. Rättyä tukeutuu musiikissaan paljolti Suvi Eevi Karhun sähkökanteleeseen, ja se on hyvä se.