Olet täällä

KRITIIKIT, Miehen kosketus

Miehen kosketus, ohjaus Eino Saari, kantaesitys 2.9.2017

Maria Säkö, Helsingin Sanomat 30.9.2017

MIEHEN KOSKETUS ON MERKITTÄVÄ DOKUMENTTITEATTERIESITYS, JOKA ANTAA ÄÄNEN VAIENNETUILLE

Kajaanilaisen Vaara-kollektiivin ja Kajaanin kaupunginteatterin yhteisproduktio on viiden tähden täysosuma.

Miehen kosketus. Taustatyö, käsikirjoitus, tila ja ohjaus Eino Saari, lavastus Markku Hernetkoski, sävellys ja äänisuunnittelu Janne Masalin ja Ilkka Tolonen, koreografia Mikko Orpana, valosuunnittelu Olli Seppänen, pukusuunnittelu Maria Tolonen. Näyttämöllä Panu Huotari, Janne Kinnunen, Kimmo Penttilä, Mikko Orpana ja Heikki Törmi.

★★★★★

MONILLA miehillä on vain kaksi eri tunnetilaa. Joko vituttaa tai ei vituta”, kertoo miesten väkivaltaista käytöstä ehkäisevää työtä tekevä ihminen Miehen kosketus -esityksessä.

Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoan näyttämöllä on varsin tavallisen oloisia suomalaisia miehiä, jotka vaikuttavat yleisesti hyväksyttyä maskuliinista tyyliä noudattavilta miehiltä.

Mutta se hämää, todella.

Hyvin pian heistä alkaa kuoriutua sävyjä ja uusia henkilöitä. On Timoja, Jarmoja, Tuomaita, jokaisella on oma historiansa, siinä omat mutkansa, ainutlaatuiset ruumiinsa. Ja samalla on olemassa normit ja käytännöt, jotka yrittävät jauhaa kaikista samanlaisia.

KAJAANILAISEN Vaara-kollektiivin ja Kajaanin kaupunginteatterin yhteisproduktio Miehen kosketus sai alkunsa, kun ohjaaja Eino Saari luki suomalaisten kosketuskokemuksista kertovan, kulttuuriantropologi Taina Kinnusen kirjoittaman kirjan Vahvat yksin, heikot sylityksin -kirjan. Lähes kaikki kyselyyn vastanneet olivat naisia. Saarta alkoi kiinnostaa, mitä miehet kosketuksesta ajattelivat. Alkoi selvitystyö, jonka lopputulos on tinkimättömän eettinen esitys Miehen kosketus.

Saari haastatteli neljääkymmentäviittä miestä, lukuisia asiantuntijoita ja tutkijoita, kuten seksuaaliterapeutteja, sukupuolentutkijoita ja historioitsijoita. Esityksessä on hätkähdyttävän paljasta, yllättävää, hauskaa ja omaperäistä puhetta kokemuksista. Häpeä omasta ruumiista ja kosketuksen kaipuu ajavat ihmiset epätoivoisiin tekoihin, kaventavat elämää ja ihmissuhteita.

Eri-ikäisten miesten tai itsensä mieheksi kokevien ihmisten tarinat kertovat seksuaalisuudesta, perhesuhteista, kouluista, armeijasta, työpaikoista, mies- ja naisporukoista, homoseksuaalisuudesta ja ylipäätään kaksinapaisen sukupuolijaottelun keinotekoisuudesta.

KAIKISSA KERTOMUKSISSA toistuu halu koskettaa enemmän ja merkityksellisemmin. Ollaan sitten tarhassa ottamassa ensiaskeleita, harrastamassa seksiä tai sairaalassa kuolinvuoteen äärellä. Miehen kosketuksessa äly asuu koko ajan lihassa, lihan muistoissa, sen oivalluksissa.

Valtavasta tietomäärästä huolimatta esityksessä on turvallista ja helppoa oleilla. Silti siitä ei tule mitenkään ähky olo. Markku Hernetkosken lavastus on yhtä aikaa karu ja herkkä. Laatikoita, jotka rakentavat ja hajottavat, höyheniä ja halkoja. Esityksessä liikutaan taitavasti kohtauksista ja tarinoista asiantuntijoiden osuviin kiteytyksiin.

LOPUSSA OLLAAN sietämättömän pahuuden äärellä. Miehet esittävät kosketusta vaille jääneitä ja hylättyjä poikia naamioituneita jättikokoisiksi lumiukoiksi. Lumiukot ovat todella järkyttäviä. Mutta kun asiaa on pohjustettu ja avattu, on nähty syy- seuraussuhteita ja pehmitetty yleisöä, lumiukot eivät aiheuta sokkireaktiota. Ne eivät ole rankistelua, joka vain aiheuttaisi pahaa oloa ja toistaisi kulunutta kuvastoa ja siten vain pönkittäisi väkivallan ja puhumattomuuden kierrettä.

Miehen kosketus on merkittävä poliittinen dokumenttiteatteriesitys, jonka pitäisi herättää keskustelua ja kiinnostusta kotimaassa ja ulkomailla.

_____________________

 

Seppo Turunen, Kainuun Sanomat 3.9.2017

ASIAA NIIN ETTÄ PAKAHTUU

Eino Saaren ohjaama ja käsikirjoittama Miehen kosketus on häkellyttävän henkilökohtainen.

Miehen kosketus

★★★★★

Ohjaus: Eino Saari

Tallennetaan 45 eri-ikäisen miehen ja pojan kosketushistoriat ja kymmenkunnan asiantuntijan näkemykset samasta aiheesta.

Tiivistetään 150 tunnin nauhoitukset kahteen ja puoleen, löydetään niistä miehen elämän tärkeimmät teemat ja ohjataan niistä dokumenttiteatteria viidelle mainiolle näyttelijälle.

Ylivoimainen urakka, sanoisi varmaan joku, mutta Eino Saari ei. Onneksi ei. Häkellyttävän henkilökohtaisesta Miehen kosketuksesta riittää pureksittavaa moneksikin iltapuhteeksi.

Itse asiassa näytelmän ongelma on massiivinen tieto- ja tunnemassa, jonka se vyöryttää katsojan koettavaksi. Kaiken tai edes valtaosan tavoittaminen on ylivoimaista.

Siksi kukin katsoja tarttuu varmaan juuri niihin teemoihin, jotka häntä itseään eniten koskettavat. Minulle ne teemat olivat isyys ja kuolema.

Dokumenttiteatteri on taiteenlajina varsin vaativa. Esitys on pystyttävä fokusoimaan järjellisesti, haastateltujen tarinat on kerrottava sana sanalta eikä yhtäkään vilpittömin mielin mukaan tullutta ihmistä saa nolata tai tehdä naurunalaiseksi, vaikka tarina, jonka joku kertoo, saakin katsomon räjähtämään nauruun.

Tässä Saari ja hänen näyttelijäporukkansa Panu Huotari, Janne Kinnunen, Mikko Orpana, Kimmo Penttilä ja Heikki Törmi onnistuvat erinomaisesti.

En tiedä, tunnistivatko muut ketään etunimellä mainituista informanteista, mutta minä tunnistin pari. Tarinat olivat traagisia, mutta tässäkin tapauksessa Saaren toteutus oli eettisesti ehjä. Asiat vain ovat niin kuin ne ovat.

Tositarinat ovat aina vaikuttavampia kuin keksityt. Sen Miehen kosketus jälleen ja tehokkaasti todistaa.

Kun keskitymme kuuntelemaan lapsestaan vieraannutetun avioeroisän tai kohtukuoleman kokeneen pariskunnan tuntemuksia, mieli tekee rynnätä jos nyt ei lohduttamaan, niin ainakin ottamaan kädestä ja kuunteleman vieressä.

Tai kun mies kertoo, miten tärkeä oli kesäinen yö, kun vain maattiin kasvot vastakkain ja puhuttiin, sen uskoo kertojan elämän avainkokemukseksi.

Tai kun mies tarinoi omasta historiastaan, että on savusaunassa syntynyt ja selkäsaunalla kasvatettu, tunnistaa omien vanhempien lapsuuden ajan kasvatusperiaatteet välittömästi.

Saari ei ole tyytynyt vain kertaamaan miesten tarinoita, vaan on viisaasti pannut asiantuntijat kommentoimaan niitä.

Tällä tavalla näytelmä kasvaa yksittäisistä kertomuksista yleispäteväksi pohdinnaksi miehestä ja hänen elämästään.

Työryhmä on itsekin varmasti huomannut käsittelemiensä teemojen valtavuuden ja painon. Niinpä sopivaa kevennystä ja lavahauskuutta tuovat niin yleisön joukkoon työntyvät menneitä muistelevat mummot kuin sinänsä varsin irralleen jäävät rokkaavat lumiukot.

Ja kun nauramme koulun terveydenhoitajalle elämäänsä tilittäviä ala- ja yläkoululaisia, nauramme omille muistoillemme ajoista, jolloin kaikkinainen miespuhe oli vasta edessämme ja tulemisensa prosessissa.

Miehen kosketus on kiertuenäytelmä ja se on myös mukana kahdeksasluokkalaisille tarkoitetussa Taidetestaajat-hankkeessa, ja hyvä näin.

Tässä meillä on näytelmä, jota kannattaa kierrättää. Voi olla, että murrosikäisille vajaan kolmen tunnin intensiivinen ja mahdottomasti tietoa sisältävä näytelmä on liiankin kova pala, mutta sotilaskotiin minä tämän kyllä tilaisin.