Olet täällä

KRITIIKIT, Mehiläiskoodi

Mehiläiskoodi, käsikirjoitus Sami Parkkinen, musiikki Riku Niemi, ohjaus Minna Vainikainen. Ensi-ilta 30.9.2017

Seppo  Turunen, Kainuun Sanomat 1.10.2017

 

MEHILÄISKOODI ON TÄYSOSUMA!

 

Kajaanin teatteri soittaa, laulaa ja tanssii niin kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään.

Mehiläiskoodi

★★★★★

Ohjaus: Minna Vainikainen.

Olen my-kis-ty-nyt! Mitä nyt rallattelen Riku Niemen säveltämää Mehiläiskoodin tunnaria, minkä liikutukseltani voin.

Olen nähnyt Kajaanin kaupunginteatterissa jotakin sellaista, mitä olen ilmiselvästi vuosikausia kaivannut.

Olen nähnyt, kuullut ja nauttinut musikaalin, joka kestää vaikka kuinka monta katsomiskertaa.

Olen osallistunut teatteritapaukseen.

Ei ole mikään läpihuutojuttu tehdä kaikille perheille tarkoitettua musikaalia ja vieläpä kantaesitykseksi. Riskit ovat valtavat.

Suuri yleisö tietää kyllä Viulunsoittajat ja Abbat ja muut, mutta mikä ihme on biisi nimeltä Mehiläiskoodi?

Sami Parkkisen kirjoittajankyvyt tietää muutama, Minna Vainikaisen ohjaajantaidot jokainen, joka on nähnyt Kajaanin kaupunginteatterin Maxin ja Moritzin, ja Riku Niemi on osoittanut muusikonlahjansa myös täkäläisille ihmisille moneen kertaan, mutta silti.

Mehiläiskoodi on uhkayritys, jos mikä, mutta kun uhkayritys onnistuu yli odotusten niin kuin nyt, katsojan käsissä on pelkkää hunajaa.

Tämän syksyn ja talven ajan Kajaanin teatteri tanssii, soittaa ja laulaa niin kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään.

Se mielikuvituksen määrä ja heittäytymisen voima, joka näkyy Mehiläiskoodin jokaisessa sekunnissa, on käsittämätön.

Jopa teatteritalon uusista valoista on osattu ottaa kaikki irti! Kun Jukka Laukkanen panee mehiläisparven lähtemään tai hyökkäämään, se todellakin lähtee tai hyökkää.

Markku Hernetkosken suunnittelema junanvaunu onkin käännettynä ihmistietokone, ja Tiina Siltalan puvut ovat juuri sopivan osoittelevia.

Mutta se, millaiseen suoritukseen Vainikainen ohjaa näyttelijänsä ja tanssijansa, on jotakin, joka pitää vain nähdä.

Jos tekstinkin kaipailema parviäly ei toteudu tässä menossa, niin missä sitten.

Parkkisen teksti on juuri sopivalla tavalla haastava. Se antaa tilaa romantiikalle ja menneiden muistelulle, mutta antaa se muistella myös tulevaisuutta, niin kuin nykyisin muodikkaasti sanotaan.

Parkkinen ottaa esiin vain yhden, mutta sitäkin suuremman ongelman: miten meille käy, jos mehiläisillä menee huonosti?

Sen verran viisas kirjoittaja Parkkinen on, ettei jää kuitenkaan märehtimään maailman surkeutta, vaan kaivaa esiin kaiken sen hienon, kauniin ja hyvän, mitä meillä on.

Ja tietysti sen tavallisen mummon. Hänhän on lopulta se, joka kaiken ratkaisee ja maailmamme pelastaa. Sen me olemme itse kukin kokeneet.
Erityiskiitos on annettava Riku Niemen sävellyksille. Ne todellakin tarttuvat korvaan. Niissä on paljon tuttua – olen jopa kuulevinani muutaman tahdin Rauno Lehtisen kappaleesta On hetki – mutta ne antavat taitavalle orkesterille tilaa osoittaa, mitä se osaa.

Jokaisella henkilöllä on oma laulunsa ja kaikilla vielä yhteiset. Tatu Mannbergin kitara soi välillä viiltävän kauniisti.

Mutta hei. Tärkeinhän tässä meinaa ihan unohtua: kiitos Sinulle, Vera, Sinulle Markus, Sinulle Joonas ja Sinulle Hegy. Ja kiitos Sinulle Esko, Sinulle Maarit, Sinulle Heidi ja Sinulle Juha. Teistä näkee, että tätä musikaalia on ollut ilo tehdä. Te säteilitte sen meille katsomoon. Me olimme mukana jokaikisellä solullamme.

Ja kiitos Sinulle, Sonja Pakalén. Sinun muuvisi ovat aina parhaat.