Olet täällä

KRITIIKIT - Punainen viiva

Punainen viiva. Rod Nose Company. Vierailu Teatteritalossa 22. ja 23.4.2016

Seppo Turunen, Kainuun Sanomat 22.4.2016

KIANTOA TUNTEIDEN VUORISTORADALLA
Red Nose Company tekee Ilmari Kiannon Punaisen viivan tavalla, jota ei ole tätä ennen koskaan koettu.

Ilmari Kianto: Punainen viiva.

★★★★★

Ohjaus: Otso Kautto.

Red Nose Companyn klovneriasta kasvava teatteri on yksinkertaisella ja yllättävän perinteisellä ja erinomaiseksi koetulla tavalla nerokasta.

Nostetaan lavalle kaksi miestä ja puetaan heidät klovneiksi. Pannaan heidät vetämään improvisaation, standupin ja musiikkiteatterin keinoin kaikkien tuntema teksti lavalle niin, että näytelmän jokainen hahmo lehmää, karhua, agitaattori Puntarpäätä, Kuppari-Kaisaa ja markalle ahnetta rovastia myöten tulee näytellyksi.

Itse asiassa RNC:n metodi ei ole ollenkaan niin outo, kuin aluksi voisimme luulla.
Joka ikinen Charles Chaplinin Pikku kulkurille sydämensä menettänyt ymmärtää heti, mistä on kyse. Nyt ei ole knallia, vaan punaiset nenät, ei liian isoja kenkiä, vaan Converset.
Viritys on kuitenkin täsmälleen sama kuin vaikkapa Kaupungin valoissa. Tuttu hahmo on katalyytti, joka saa maailman väreilemään aivan uudella tavalla.

Hyvästä tulee pyyteettömän hyvää, pahasta tavattoman pahaa, välinpitämättömyydestä muuri, jonka pieni kosketus entisen sokean käteen murtaa tehokkaammin kuin Jerikon pasuunat.

Erityisen hyvin metodi sopii Ilmari Kiannon klassikkoon, joka jo itsessään koskettelee ihmisen elämän valoisia ja synkänmustia hetkiä tavalla, johon moni uudempikaan kirjailija ei ole pystynyt.
Kun työryhmä, ohjaaja Otso Kautto ja klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) ovat vielä opiskelleet Kiantonsa tavattoman tarkasti, heidän Punainen viivansa kasvaa yli Topi ja Riika Romppasen tarinan. Siitä tulee matka Kiannon elämään ja hänelle rakkaitten suomussalmelaisten kurjien kohtaloihin.
Ja kaikki tämä niin, että juuri, kun olemme vetäneet selkäkekkanaurut Kiannon kyvystä ennakoida Nokian historiaa tai nykyaikaan kasvavasta ajatusleikistä Riikan laatuajasta rupisessa pirtissään viiden lapsensa kanssa, Mike ja Zin hiljentävät katsomon. Helppohan meidän, nykyajan hemmoteltujen, on naureksia, kun hyvinvointivaltio on kuitenkin vielä olemassa.

Osaammeko me edes kuvitella, miltä tuntuisi elämä, jossa on mahdollista juoda kahvit kahdesti vuodessa, ja se toinen kerta on valittava jouluaaton ja -päivän välillä?

Tai sellainen, kun Topin tuoma punainen mekkokangas saa Riikan kursailemaan, sillä eihän hän, korven akka, mitään tarvitse?

Kokonainen kirja ja sen kirjoittajan elämä mahtuvat kahteen tuntiin erinomaisesti. Klovnit hyppäävät roolista toiseen.
Lavan musiikki on hillittyä kahden riffin taustaa, mitä nyt Zin kehaisee osaavansa myös looppaamisen. Väliin miehet vetävät Iggy Popia.
Instrumenteiksi riittävät kitara ja erilaiset harmonikat. Niin ja lehmänkellot. Ilman sellaista ei Korpiloukossakaan osattu elää.

Mutta vielä siihen vuoristorataan.
Lieneekö kukaan koskaan tai missään osannut tiivistää Punaisen viivan maailman yhteen kuvaan niin hyvin kuin Mike ja Zin?

Ei, se kuva ei ehkä sittenkään ole karhun tappama Topi eikä se ole kolmen lapsensa ruumiita yhteen arkkuun sijoittava korven perhe.

Se kuva on Korpiloukon ikkuna, josta lapset katsovat odottaen isäänsä takaisin kirkolta. Samasta ikkunasta näkyy myös isän surma.

Senkin jälkeen elämän pitäisi jatkua.