Olet täällä

KRITIIKIT, Punainen maa, valkea meri

Seppo Turunen, Kainuun Sanomat 28.1.2018

 

KAIKKEA JA ISOSTI, LIIANKIN ISOSTI?

Anneli Toijalan massiivinen kirjakaksikko taipuu kuin taipuukin yhdeksi näytelmäksi.

 

Punainen maa, valkea meri

★★★★

Ohjaus: Hanna Ojala

Kun kuulin, että Kajaanin kaupunginteatteri ottaa ohjelmistoonsa Anneli Toijalan romaanikaksikkoon perustuvan näytelmän, päätin tarttua minulle ennen tuntemattomiin teoksiin ja hämmästyin.

Millä ihmeellä ohjaaja ja käsikirjoittaja Hanna Ojala aikoo rakentaa tästä massiivisesta tarinasta yhden illan näytelmän?

Miten sovittaa lavalle vuoden 1917 Oulu, kevään 1918 Tampereen taistelut, Murmanskin radan tapahtumat, eri maiden sotajoukot ja legioonalaisten merimatka Skotlannin ja Viron kautta takaisin Suomeen?

Miten rakentaa näytelmä teoksista, joissa on satoja ihmisiä ja Suomussalmen Pesiönkylän asukkaat vielä päälle?

Hämmästykseni kantaesityksessä olikin aikamoinen: neljäntoista näyttelijän varaan rakennettu, toistasataa roolia sisällään pitänyt esitys pysyi kuin pysyikin koossa. Jos se ei ole saavutus, niin mikä sitten?

En toki usko enkä väitä, että Ojala halusi vain tehdä työnäytteen ja osoittaa, että saa massat hallintaansa. Hän halusi kuvata kolmen naisen, Elsamari Materon (Hegy Tuusvuori), Alina Sanaksenahon (Heidi Syrjäkari) ja Hiltariikka Moilasen (Sohvi Roininen) kohtaloita historian heiteltävinä.

Miten naiset kestivät kaiken? Miten pitivät itsensä ja läheisensä turvassa?

Siinä Ojala ja koko teatterin porukka onnistuivatkin mainiosti. En tiedä, miten Toijalan tarinaa tuntematon pysyi tapahtumien ja ihmisten vyöryssä perässä, mutten usko, että sekään oli mahdotonta.

Kun näyttelijällä on kymmenkunta roolia, jotka on pystyttävä erottelemaan toisistaan niin puheella, ilmeillä kuin ulkoisella olemuksella, tehtävä on varmasti vaikea. Se näkyi myös lavalla, ja se näkyi vähän ikävästi ylinäyttelemisenä.

Kun muita keinoja ei enää ollut, tunteet vedettiin ääripäästä toiseen ja joistakin hahmoista, jotka eivät oikeasti olleet millään tavalla huvittavia, tuli rasittavia karrikatyyrejä. Mitä vanhemmista ja sairaammista ihmisistä oli kysymys, sitä naurettavammiksi he muotoutuivat, mitä vallankumouksellisempia he olivat, sitä yksiniitisempinä he patsastelivat.

Naiskolmikko, joka on muuten kolmikko paikallaan, pärjäsi upeasti. Tuusvuori ja Syrjäkari ovat näytelmän ainoat näyttelijät, joiden ei tarvitse vaihtaa roolista toiseen, ja se näkyi Elsamarin ja Alinan ehjinä ja uskottavina kehityskaarina.

Ojala valjasti käytännöllisesti katsoen koko teatteritalon näytelmän käyttöön. Näyttelijät putkahtelivat sisään ja saliin ovista ja ikkunoista. Pianisti soitti salin ovien ulkopuolella.

Näistä kyllä selvittiin, mutta väliajan jälkeinen aloitus teatterin lämpiössä oli ehdottomasti väärässä paikassa. Ne, jotka eivät sattuneet sijaitsemaan aivan teatterisalin ovien vieressä, menettivät koko kohtauksen. Kohtauksessa ei kuitenkaan ollut mitään sellaista, että se olisi pitänyt tehdä ahtaille portaille.

Ja jos oikein tarkkoja ollaan, käsiohjelman kannen kartassa on kyllä aito kardinaalimunaus: Suomussalmi on piirretty Kajaanin eteläpuolelle, enkä kyllä ymmärrä miksi. Vaikka punaiset eivät tunnetusti mitään karttahaukkoja olleetkaan, me olemme. Kun matkaa kuvataan, sen on oltava oikein.

Kolme tuntia on hurja mitta näytelmälle. Itse tarina ei olisi kärsinyt tippaakaan, jos tekijät olisivat raskineet karsia tapahtumia ja henkilöitä. Kaikkea oli, ja kaikkea oli isosti, mutta oliko liiankin isosti?

____________________________________________________________________

Veli-Pekka Leppänen, Kansanuutiset 3.2.2018
 

KöYHÄNAATTEEN NOUSUT, IHMISARVON LASKUT KAJAANIN KAUPUNGINTEATTERISSA

Suurnäytelmä piirtää pohjoisen ihmisten tietä kapinaan ja Muurmannin legioonaan.

Aina ilahduttaa, jos teatterissa uskalletaan riskeerata. Sitä näyttämötaide pitkälti on, heittäytymistä epävarmuuteen. Kajaanin kaupunginteatterin uudessa näytelmässä painutaan rohkeasti päin tuntematonta. Hyvä niin.

Pohjana ovat Anneli Toijalan romaanit Punainen maa, valkea meri ja Merten takaa tulleet, jotka Hanna Ojala on käsikirjoittanut ja ohjannut Punainen maa, valkea meri -näytelmäksi.

Aikakausi on vuosien 1917–1919 kuohunta. On Oulua ja Tamperetta, käydään Suomussalmen Pesiönkylällä, ja päädytään Vienaan ja Muurmannin legioonan suomalaisjoukkoon. Näytelmässä on lukemattomia sivuhaaroja, mutta päähenkilöt pidetään silti kuvan keskellä ihmeen taitavasti. Monien osana oli hävitä ja hukkua, ja silti heidän kohtalonsa eivät unohdu melskeessä.

Uudessa näytelmässä painutaan rohkeasti päin tuntematonta.

Punainen maa, valkea meri on kollektiivinäytelmä, mutta joitakin hahmoja nousee selvemmin näkösälle. Keskeisin on leipomontyttö Elsamari Matero, jonka roolin Hegy Tuusvuori hallitsee sävykkään herkästi paneutuen.

Haave omasta leipomosta ja epäsäätyinen rakkaus jääkärimajuri Einar Wickströmiin kantavat pääjuonteina. Valtteri Pääkkösen Wickström on tiivis suoritus sekin.

Kurjalistoa ja kaartilaisia

Pesiöllä riittää Materoita, ylipäänsä kurjalistoa. Kohtaukset Materon torpassa kuvaavat riipaisevasti osattomuutta, jonka alla pohjoisen (jos etelänkin) syrjäkylillä elettiin. Elsamarin yhdestä veljestä, Joonas Kääriäisen hyvin luomasta Aate Materosta kasvaa tärkeä symbolihenkilö: puolenvalintaa loppuun asti kaihtava mies. Hänenlaisiaan oli paljon.

Oma kaartinsa on punaisten johtokaarti. Perttu Hallikainen tyylittelee Aarne Orjat-salon syvästi itserakkaaksi verbaalikoksi, väkijuomiin turvautuvaksi elostelijaksi, joka liukenee Tampereen motista koska kumouksen on pelastettava ”parhaat aivonsa”. Mahtava keikari!

Kolkon komea ilmestys on Verner Lehtimäki, jota Antti Laukkarinen ilmentää vakuuttavin ottein. Lehtimäessä on jo vahva annos neuvostopolitrukin psyykettä, jota vie Suuri Asia eikä siinä matkassa omatunto häiritse. Se, miten Lehtimäki järjestää punasoturi Janne Heikkiselle (letkeä Markus Virtanen) napin otsaan, on puistattavan tehokas kohtaus.

Brittien Muurmannin legioona upseereineen, etenkin Ari Kelinin eversti Burton, tuo tarinalle kansainvälisen ulottuvuuden. Ja vaikkei katsoja tarkemmin tuntisikaan brittien sodanpäämääriä, niin eipä haittaa, sillä ihmiset pysyvät ytimessä, historian
luennointiin ei sorruta.

Sivuhenkilöiden kirjo rikastuttaa esitystä. Se tarjoaa jännitystä, tuskaa, rakkauden ja onnenkin aavistusta, runsain mitoin.

Äkkikäänteiden ja -vaihtojen teatteri-urakka onnistuu, ja matalan näyttämön ja tekniikan resurssit on otettu maksimaaliseen käyttöön. Ihmisten vaellustie näyttäytyy täysipainoisesti.

Punainen maa, valkea meri on voitto Hanna Ojalalle ja kajaanilaisten energiselle ryhmälle. Uskallus vie perille.

Punainen maa, valkea meri. Anneli Toijalan kahdesta romaanista sovittanut ja ohjannut Hanna Ojala. Lavastus Markku Hernetkoski. Puvut Riitta Raunio. Musiikki sovituksin Jari Rättyä. Valot Jukka Laukkanen. Äänet Juho Lukinmaa. Lavalla 14 näyttelijää ja muusikkoa.