Olet täällä

KRITIIKIT, Meidän isä

Florian Zeller – ohjaus Jussi Sorjanen
Meidän isä
Ensi-ilta 17.3.2018 Kajaanin kaupunginteatterissa

 

 

Seppo Turunen, Kainuun Sanomat 18.3.2018 

 

KENEN TOSI ON KAIKKEIN TOSIN?

 

Esko Vatula raastaa itsestään muistisairaan Andrén julmankauniissa Meidän isässä.

 

Meidän isä

 

★★★★★

 

Ohjaus: Jussi Sorjanen

Luulenpa, että meidän kaikkein on vaikeinta hyväksyä tätä: muistisairaan tosi on aivan yhtä totta kuin meidänkin, vaikka se näyttää niin älyttömältä ja, välillä, hupaisalta.

Ystäväni molemmat vanhemmat sairastavat muistiaan. Kun ystäväni vuoro on pitää huolta vanhemmistaan, he saattavat istua kolmistaan sohvalla ja keskustella syntyjä syviä.

– Kennenkäs poeka se sinä olet? isä saattaa äkkiä kysyä.

– Sinun, ystäväni vastaa.

– No niinpä tietysti, vaan kuka se on se sinun äetisi?

Tällaisessa tilanteessa, ystäväni kertoo, ei voi itkeä tai panikoida. Naurua ei kerta kaikkiaan voi välttää.

Tästä samasta on kysymys ranskalaisen Florian Zellerin näytelmässä Meidän isä, jonka nimiölehdellä kirjoittaja määrittelee sen traagiseksi farssiksi.

Sanaparista voi tietysti keskustella, mutta Zeller ei lopultakaan ole kamalan väärässä.

Sen todistaa myös Jussi Sorjasen oivaltava ohjaus, jonka ensimmäisellä puoliajalla uskallamme vielä nauraa isä Andrélle (erinomainen Esko Vatula), kun taas näytelmän loppu kuristaa kurkkua yhä tiukemmin.

Pahinta ei ole se, että elämme muistisairaan kanssa aivan omissa todellisuuksissamme. Pahinta on se, kun muistisairas ymmärtää välillä, etteivät hänen asiansa ole ollenkaan hyvin.

Meidän isä on mitä perinteisin näytelmä. Se ei kokeile eikä temppuile. Se kertoo tilanteesta, jossa niin isän kuin hänen tyttärensä Annen (Hegy Tuusvuori) voimat loppuvat ja lopullisen eron alku alkaa.

Kun me täällä Suomessa olemme niin tottuneet sulkemaan vanhuksemme mitä kummallisimpiin laitoksiin, Annen tuska ei ehkä kasva sellaisiin mittoihin, mihin se yltää kulttuureissa, joissa vanhuksista on totuttu itse pitämään huolta, mutta yhteistä on huono omatunto, kun omakin elämä pitäisi voida elää.

Ohjaaja Sorjanen kirjoittaa käsiohjelmassa luopumisesta, ja siitähän omaan toteensa uppoavan isän ongelmien ratkomisessa on kysymys, rakkaudesta, syyllisyydestä, huolenpidosta ja heitteillejätöstä.

Zellerin teksti on paitsi äärimmäisen tarkka, myös erittäin kova, raaka ja julma.

Kun kirjoittaja kuvaa Andrén vajoamista yhä syvemmälle omaan maailmaansa, näyttämöllä alkaa pyöriä ihmisiä, jotka ovat olemassa vain isän mielessä.

Tyttären koti muuttuu isän omaksi kodiksi, jonka esineet vain ovat täysin väärissä paikoissa tai sitten ne alkavat pikkuhiljaa hävitä.

Nämä muutokset, yhä kiihtyvät harhanäyt ja -aistimukset Vatula raastaa jostakin niin syvältä itsestään, että miehen puolesta alkaa lopussa pelottaa.

Miten Vatula kestää kaiken tämän? Miten näin järkyttävän julman ja omakohtaisen?

Jos Meidän isä on yksi Vatulan viimeisistä teatterirooleista Kajaanissa, hienoa uraa ei voisi upeammin tai koskettavammin lopettaa.

Markku Hernetkosken lavastus on yksinkertaisen hieno. Teatteritalon lava kevyine verhoineen ja oikeine eteisineen on kuin ranskalaisesta asunnosta, mutta lavastuksen tärkein yksityiskohta ovat kuitenkin kymmenet katosta roikkuvat lamput.

Ne ovat aivan kuin japanilaisia lyhtyjä, joita siellä päin maailmaa on tapana päästää taivaalle muistuttamaan edesmenneistä.

Kauniimpaa tapaa muistaa ihmistä ei taida olla.

_______________________________________________

Sirkka Lappalainen, Koti-Kajaani keskiviikko 21.3.2018

 

Meidän isä koskettaa katsojaa ja näyttelijää

Muutaman kerran vuodessa kokoonnumme erään tiimin kanssa milloin minkin teeman puitteissa. Nyt valinta osui Kajaanin kaupunginteatterin esitykseen Meidän isä.

Kävimme ennakkonäytöksessä torstaina. Väliajan ja kahvittelun yhteydessä unohdin pienen meikkipussini teatteriin. Niinpä perjantaina, heti auringon noustessa, kiiruhdin teatteritaloon noutamaan pussukkaani. Ovelle tuli tervehtimään kuin Meidän isän André, jota näytelmässä esittää Esko Vatula.

Saatuani laukkuni ja kiiteltyäni Esko Vatulaa vaikuttavasta teatteriesityksestä, alkoi keskustelumme. Pikakäyntini lipui pidemmäksi.

”Florial  Zellerin teksti on upeaa” sanoi Vatula.

Näyttelijä kertoo roolityön vaatineen itseltä paljon. Hän jatkoi, että oma isä sairasti aikoinaan Alzheimerin tautia, mutta eli kaikesta huolimatta onnellisen elämän. Henkilökohtaisia muistojaan Vatula pitää sekä työnsä voimana ja kipuna.

Keskustelumme syveni filosofiseksi pohdinnaksi, kuten Vatulan mielestä esityskin on. Vuoropuhelumme tiivistyi Vatulan sanoihin: ”Kuka se minä sitten olen? On matkalla olemista, jossa kohtaa monenlaista.  Suuri tuntematon, mistä tullaan ja mihin mennään, kohtalosta itse määräämättä.”

Luopumisestahan tässä loppujen lopuksi on kyse”, Vatula jatkoi.

Hän arvioi, että roolityö kuuluu uran viimeisimpiin ennen 1,5–2 vuoden päästä koittavaa eläkettä.

”Jokaisella on kuljettavanaan oma tiensä. Toisen tien siloittaminen tai viitoittaminen on turhaa. Näin se on näytelmässä kuin elämässä yleensä. rehellinen on oltava ja ennen kaikkea itselleen.”

Rakkauden ja velvollisuuksien tunne välittyy Meidän isä -esityksestä, jossa yleisö elää mukana, varsinkin muistisairaan Andrén tyttären Annen jouduttua tekemään omia valintojaan. Ennakkoesityksen yleisö ei pidätellyt tunteita. Nauru vaihtui ajoittain niiskutuksiin, eikä silmien pyyhkimistä salattu. Meidän isä on lämminhenkinen kokemus.

Näyttämöllä ovat Esko Vatulan lisäksi Joonas Kääriäinen, Heidi Syrjäkari, Hegy Tuusvuori, Vera Veiskola ja Markus Virtanen. Markku Hernetkosken verhojen ympäröimä lavastus toimi, samoin Tiina Siltalan pukusuunnittelu. Jukka Laukkasen valosuunnittelu ja Sinikka Isoniemen äänisuunnittelu onnistuivat yhdessä: ranskalaistyylinen olohuone vaihtui hetkessä hoitokodiksi. Kampaukset ovat sopusoinnussa sekä esityksen että näyttelijöiden persoonan kanssa.

Muistin menettämisestä, siitä esityksessä on kyse. Itselleni pienen laukun kadottamisesta ja sen löytymisestä koitui yllättäen iso ilo.