Olet täällä

Karamazovin veljekset, kritiikit

Fjodor Dostojevski — sovitus ja ohjaus Jussi Sorjanen
Karamazovin veljekset eli Isä joka unohti lapsensa
Ensi-ilta 13.1.2018 Kajaanin kaupunginteatterin Sissilinnassa

 

Seppo Turunen, Kainuun Sanomat 14.1.2018

 

KIRJE POIKANSA ISÄLLE JA ISÄNSÄ POJALLE 

Jussi Sorjasen tulkinta Karamazovin veljeksistä on muhevaa teatterin juurimultaa.

Karamazovin veljekset 

★★★★★

Ohjaus: Jussi Sorjanen

Parahin Jussi.

Nykyaikana saa niin harvoin kirjeen, että kun sellaisen saa, vaikkakin vain teatterin käsiohjelmana, siihen on aina ilo vastata, niin nytkin.

Siispä: kiitos kirjeestäsi ja kiitos tulkinnastasi Karamazovin veljeksistä!

Teitte kaikki neljä, Sinä, Antti Hovilainen, Janne Kinnunen ja Mika Silvennoinen meille katsojille selväksi, mitä erinomainen, historian tunteva, nykyajan näkevä ja tulevaan kurkottava teatteri parhaimmillaan on.

Se koskettaa, se puhuu ikiaikaisista asioista ja se kertoo aina myös minusta, avaa silmät, kouraisee mieltä, piinaa ja vapahtaa.

Sanot kirjeessäsi, ettei Fjodor Dostojevskin viimeiseksi jäänyt teksti sadanneljänkymmenen vuoden takaa ole millään tavalla ajankohtainen, mutta kirjoittaessasi näin taidat sisimmässäsi tietää, että niinpä vain on!

Itsellesi, pienen pojan isälle ja oman isäsi hyvästelleelle pojalle, tarina taitaa tiivistyä ohjauksesi alaotsikkoon Eli isä, joka unohti lapsensa, sillä se, jos mikä, on pelottava näky, pelottava niin isälle kuin hänen lapsilleen.

Karamazovin veljekset ei ole klassikko sattumalta, vaan siksi, että se kestää ja siksi, että aina, kun siihen palaa, se tarjoaa aivan uuden näkökulman ihmiseen.

Sinulle se on oman elämäntilanteesi vuoksi nyt isyys ja isättöminä kasvaneet lapset.

Kun minä luin romaanin edellisen kerran, tuon lukukerran keskeisimmäksi aiheeksi nousi sen kaikkein hylätyin hahmo, isä-Karamazovin äpäräpoika Pavel Smerdjakov, ja, niin väittäisin, käy Sinunkin tulkinnassasi.

Kun Ivan (Silvennoinen) ja Smerdjakov (Kinnunen) tarinan loppupuolella keskustelevat isä-Karamazovin murhasta ja siihen syyllistyneistä, hetki on pakahduttava. Pahuudesta seuraa vain pahuutta, ja, niin kuin ohjauksessasi tyynesti toteat, edes kostonsa saava ei kestä omia tekojaan.

Kerroit etukäteen, että teette Karamazovit pienesti kolmen näyttelijän voimin ja puristatte koko valtavan tarinan pariin tuntiin. Oivallisia päätöksiä molemmat, mutta eivät toki säästösyistä, vaan dramaturgisen ymmärryksen vuoksi.

Kun sekä Hovilainen (isä ja Dmitri) että Silvennoinen (isä ja Ivan) joutuvat kaivamaan itsestään sekä pojan että isän, mikään ei voisi korostaa paremmin isän henkisen perinnön jatkuvuutta ja sitä vaikeutta, mihin pojat joutuvat yrittäessään kimpuroida itsensä siitä irti.

Dmitri, niin kuin tiedämme, seuraa uskollisesti isänsä jälkiä hummaamisesta aina siihen, että rakastuu isänsä kanssa saman naiseen.

Ivan puolestaan veljeksistä ehkäpä kaikkein herkimpänä meinaa tulla hulluksi jumalaansa etsiessään ja hänet kieltäessään.

Aleksei (Kinnunen) jää tässä tulkinnassa vähän varjoon, kun emme vieraile isä Zosiman keljassa, mutta pateettisen loppupuheen pitäjänä hän on mies paikallaan. Peilistä näemme itsemme.

Yhdestä kohtauksesta haluan kiittää Sinua aivan erityisesti. Kutsuit meidät Dmitrin mukaan juhlimaan Mokrojeen! Panimme yhdessä sileäksi puolitoista tuhatta ruplaa!

Tuollaista siis on, kun epätoivoinen mies yrittää täyttää tyhjän elämänsä ainoalla tavalla, jonka on isältään oppinut. Huomasit varmaan itsekin, millaisen vaikutuksen kutsusi teki ensi-iltayleisöön. Uskaliaimmat meistä jopa tapailivat tanssiaskeleita.

Parasta mahdollista teatteria!

Karamazoveistasi vaikuttuneena

Seppo Turunen

______________________________________

 

Eeva Kauppinen, Kaleva 18.1.2018

 

KARAMAZOVIN VELJESTEN TYLY IHMISSHAKKI

Jussi Sorjasen ohjauksessa isä Fjodor ja hänen neljä poikaansa mittovat ja matittavat toisiaan.

 

Maailmankatsomukset törmäävät, intohimot risteävät ja ihmiset riitelevät. Romaanikirjallisuuden venäläisen jättiläiset Fjodor Mihailovits Dostojevskin lähes 140 vuotta vanha teksti on järkyttävän ajankohtainen niin kauan kuin ihmisellä on mahdollisuus sekä hyvään että pahaan.

Käsiohjelmassa ohjaaja ja sovittaja Jussi Sorjanen kirjoittaa, ettei Dostojevski ole koskaan ajankohtainen, sillä hänen kysymyksensä ovat lopullisia: onko kuolemattomuutta olemassa, onko jumalaa olemassa, onko kaikki luvallista?

Samasta syystä Dostojevski on aikalaisemme: näitä kysymyksiä teemme eilen, tänään ja huomenna. Esityksen lopulla yleisön edessä vyörytetään suurta peliä: näyttämöllä olemme me. Siksi on tarpeellista ja kiusallistakin pohtia ihmisten moraalia kirjailijan viimeiseksi testamentiksi jääneen teoksen vanavedessä. Eikö mikään ole muuttuva!

Shakkipeliä muistuttavassa taktisessa ihmissuhdepelissä talon pojat Mitja (Antti Hovilainen), Ajossa (Janne Kinnunen) ja Ivan (Mika Silvennoinen) sekä äpärälapsi Smerdjakov (Janne Kinnunen) nostavat mielipiteensä, haluamisen ja nyrkkinsä isäänsä vastaan.

Isä käyttäytyy kuin pelin kuningas, jota omat lapset matittavat. Vihat ja rakkaudet ovat harkittuja siirtoja kohti haluttua päämäärää.

Sorjasen idea on roolivaihto. Isän korea, verenpunainen ja turkiskauluksinen banyan-tyyppinen oleskelutakki vaihtuu välillä myös Ivanin ylle. Kukapa onkaan eniten isänsä poika?

Lapsekkaasti itsekkään ja hedonistisen isän sekä isän kritiikille ja humalapäiselle ailahtelulle alistettujen poikien sanasota ja nyrkkien heiluttelu palvelee isompaa väitettä: että ihminen on mestarillisesti paha ja taiteellisesti julma. Hän loi paholaisen omaksi kuvakseen.

Dostojevski piirtää tarinoiden kautta murheellisesti esiin ihmisten mitään kaihtamattoman ja mitään häpeämättömän raakuuden. Siitä muistuttaminen jos joku, on tärkeää.

Dostojevski vääntää Raamattua ja Jeesuksen sanoja ristillä.

”Aikuiset ovat jo omenansa syöneet”, Ivan sanoo. ”Älä anna heille anteeksi, sillä he tietävät, mitä he tekevät.”

Esityksestä välittyy vahva viesti: Älkää pahoittako lastenne mieltä. Ottakaa vastuu ja kannatelkaa toisianne. Jopa rakastakaa.

 

Näyttelijäkolmikko kaivaa itsestään pirullisimmat ilmeensä, turhautumisen parkaisut ja melkein oksentaa rooolihenkilöidensä kavaluuden ja katkeruuden estradille.

Vati omenia riittää ja pari tuolia - vaikuttava tragedia ei kaipaa isoja kulisseja eikä teatterinaamioita.

Intensiivinen ja iätön Karamazovin veljekset matkusti heti Kajaanin ensi-illan jälkeen Liminkaan ja Kempeleeseen.

______________________________________

 

Sirpa Koskinen, Kansan Uutiset 28.1.2018

 

KARAMAZOVIN VELJEKSET KAJAANISSA: ITSELLEEN  VIERAITA IHMISIÄ

Ohjaaja Jussi Sorjasen valitsema lähestymistapa tekee ikuisten teemojen näytelmästä myös ajankohtaisen kiireisen elämäntavan keskellä eläville.

Katsojan asenne tai odotusarvot vaihtelevat melkoisesti riippuen siitä, onko kyse uuden, mihinkään romaaniin perustuvan näytelmäkäsikirjoituksen kantaesityksestä vai onko kyse jo monia näytelmäsovituksia poikineesta klassikkoromaanista, josta nyt jälleen teatterintekijöiden uuden sukupolven edustaja tekee oman versionsa. Näin varsinkin, kun on kyse Fjodor Dostojevskista ja Karamazovin veljeksistä.

Kajaanin kaupunginteatteriin Karamazovit ohjannut Jussi Sorjanen antaa katsojalle tulokulman jo näytelmän alaotsikolla Isä, joka unohti lapsensa. Nyt pureudutaan isyyteen. Se tuntui ennakkoon kapealta tematiikalta, kun ottaa huomioon kyseisen tiiliskiviromaanin aihepiirit. Turhaan.

Vaikka ohjaaja on innostunut isyys-teemasta oman elämänvaiheensa myötä, ei se tarkoita muiden ulottuvuuksien ja symboliikan häviämistä tarinasta. Ehkä jopa päinvastoin. Huomion keskittäminen ja tiukka rajaus antaa mahdollisuuden uppoutua syvemmälle. Niin on Kajaanin Karamazoveissa mielestäni käynyt.

He riehuvat aikansa, rakastavat, vihaavat, pettävät ja anelevat. Lopulta tappavat.

Kolme näyttelijää riittää

Sorjasen sovitus kertoo rönsyilemättä sen perustarinan, joka Karamazoveista on kaivettavissa Dostojevskin romaanista. Ja Sissilinnan näyttämöllä tuo tarina kerrotaan tyylikkään vähäeleisesti, vaikkakin samalla räväkästi.

Antti Hovilainen on sekä vanhin poika Dmitri että isä-Karamazov. Janne Kinnunen on veljeksistä nuorin eli Aleksei, Smerdjakov ja vielä Lintukoira. Mika Silvennoinen on Ivan, veljessarjan keskimmäinen ja vuorollaan isä-Karamazov.

Karamazovit ovat melkoinen perhe. Isä ei ole koskaan pojistaan välittänyt, mutta nyt aikuisiällä nuo kuitenkin parveilevat isänsä luona, kuka mistäkin syystä. Moni perinnön toivossa. Rahan lisäksi tarinan voimana on rakkaus. Isän ja Dmitri-pojan kohdalla rakkauden kohde on sama.

Vielä on tietysti isä-Karamazovin äpäräpoika Smerdjakov. Näitä kaikkia Karamazoveita esittää tiiviisti roolejaan vaihdellen kolme näyttelijää, mikä ratkaisu antaa oman lisänsä kerrontaan. Pojat imevät vaikutteita isästään ja päinvastoin. Veljet toisistaan. Kukaan ei ole toistaan parempi. Vai olisiko luostarielämään suuntautuva Aleksei?

Kolmikko tekee roolinsa sivuilleen vilkuilematta, räyhällä läpi. Katsojalle jätetään oikeus oivaltaa.

Tiedostamatta paras

Ohjaaja itse sanoo käsiohjelmassa, että ajatellen aikamme suuria aiheita, kuten tasa-arvo, ilmastonmuutos ja pakolaisuus, niin Karamazovin veljekset ei ole mitenkään ajankohtainen.

Hän viittaa myös Dostojevskin henkilöistään käyttämään kuvaukseen siitä, miten he toimivat kuten toimivat, tietämättä itsekään mistä syystä. Henkilöt ovat itselleen vieraita.

Vieraus välittyy kaikista näyttämön henkilöistä. Näyttämölle he tulevat kuin tyhjästä, historiatta. He riehuvat aikansa, rakastavat, vihaavat, pettävät ja anelevat. Lopulta tappavat. Yksi isänsä, yksi itsensä.

Onpa mukava katsella tuollaista moraalittomuutta, kylmyyttä ja kunniattomuutta, raukkamaisuutta etäältä. Etäännytettynä. Dostojevskiläinen maailmahan ei meitä kosketa. Eihän?

Esitys kylläkin vetää katsojia tuon tuostakin mukaan. Viimeisen kerran tuhlaamaan Dmitrin rahoja juomingeissa. Aivan kuin tällä haluttaisiin sanoa jotain…

Karamazovin veljekset eli Isä, joka unohti lapsensa.
Fjodor Dostojevskin romaanista sovittanut ja ohjannut Jussi Sorjanen. Suomennos Lea Pyykkö. Lavastus skenografi Tiina Siltala, valosuunnittelu Mikko Kemppainen, äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi.
Rooleissa Antti Hovilainen, Janne Kinnunen ja Mika Silvennoinen.

 

______________________________________

Lauri Meri, Helsingin Sanomat 12.2.2018

JUSSI SORJASEN DOSTOJEVSKI-SOVITUS OTTAA KAJAANIN KAUPUNUPUNGINTEATTERISSA SUURIA VAPAUKSIA, MUTTA TARJOAA TEHOKASTA NÄYTTÄMÖTAIDETTA

Veljekset etsivät uudessa tulkinnassa isäänsä myös peilistä.

Karamazovin veljekset, eli isä joka unohti lapsensa. Kajaanin kaupunginteatteri, Sissilinna. Lea Pyykön suomentaman Fjodor Dostojevskin romaanin pohjalta sovittanut ja ohjannut Jussi Sorjanen, lavastus Tiina Siltala, valot Mikko Kemppainen, ääni Sinikka Isoniemi. Rooleissa Antti Hovilainen, Janne Kinnunen, Mika Silvennoinen.

★★★

KAJAANIN vanhaan suojeluskuntataloon Sissilinnaan tarpoessa tulee väistämättä pohtineeksi, kuinka intensiivinen täytyy olla esityksen, jossa Fjodor Dostojevskin kolmeosainen romaani Karamazovin veljekset saadaan sovitettua kahteen tuntiin.

Jotakin hyvin latautunutta ohjaaja Jussi Sorjanen varmasti tarjoaa, koska esitystä ei myöskään katkaista väliajalla.

Kiertuetarkoituksiin kolmelle näyttelijälle sovitettu näytelmä on jännitteinen, mutta Dostojevskin kannalta odottamattomalla tavalla.

NÄYTTELIJÖIDEN puvut ja lavastuksen vähäiset huonekalut tuovat mieleen Dostojevskin ajan Venäjän, mutta niiden tehtävänä ei ole rakentaa ajankuvaa tai luoda tunnelmaa. Tiina Siltalan kaikesta turhasta riisutun skenografian osaset toimivat kaikki itsenäisinä merkkeinä.

Näyttämötilaan leviävän teatterisavun tarkoituksena ei ole lisätä mystiikkaa tiiliskiviromaanin keskeiseen uskonnollisen kilvoittelun teemaan, jonka Sorjasen sovitus sivuuttaa jokseenkin kokonaan. Savun avulla tehdään näkyviksi Mikko Kemppaisen suunnittelemat nopeasti vaihtuvat valotilanteet.

Sorjasen tyylin tunteville Karamazovin veljesten ohjausratkaisut eivät tule yllätyksenä.

Esityksen jännite syntyy nopeista leikkauksista, äkkikäänteistä ja monimerkityksisyydestä.

Kuukausi ensi-illan jälkeen Sorjasen näytelmälleen antama alaotsikko ”isä joka hylkäsi lapsensa” tuo tahtomattakin mieleen kirjailija Jörn Donnerin ja hänen Kuukausiliitteelle antamansa haastattelun suhteesta omiin lapsiinsa.

Sorjanen omalla tahollaan ohjaa katsojan tulkintaa kertomalla esityksen käsiohjelmassa, miten hän viime kesänä oli menettänyt isänsä ja saanut ensimmäisen lapsensa.

Näytelmässä isyydelle ei anneta selkeää olemusta.

Isä on avoin käsite, samanlainen kuin Jumala. Niiden kanssa voi asettaa samaan riviin yhteiskunnan tai mitä tahansa muuta, jonka kanssa ihminen toivoo pystyvänsä solmimaan edes jonkinlaisen suhteen.

Nuorimman veljen Aljošan loppuvetoomus siitä, miten yksi hyvä muisto voi estää ihmistä tekemästä pahaa, on sovellettavissa erittäin moneen asiayhteyteen.

DOSTOJEVSKIN romaanin sovittaminen kolmelle näyttelijälle tarjoaa jo itsessään oivallista pallottelua.

Milloin kolme näyttelijää ei riitä, otetaan avuksi omenat.

Yleisölle tarjottavien omenoiden myötä niiden ilmentämät henkilöhahmot saavat hetkeksi myös ihmisen muodon.

Esityksen keskeisimmät henkilöt ovat Antti Hovilaisen Mitja ja Mika Silvennoisen Ivan.

Janne Kinnusen tehtävänä on ilmentää kahta muuta veljestä: lempeydellään veljiensä avautumista tukevaa Aljošaa ja röyhkeydellään näitä toimintaan lietsovaa Smerdjakovia.

Kokonaiskuva ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen.

Mitjaa ja Ivania esittävät näyttelijät astuvat vuorotellen myös veljesten isän rooliin.

He sananmukaisesti asettavat harteilleen Fjodor Pavlovitš Karamazovin tunnusmerkin, turkiksilla somistetun punaisen tupakkatakin.

Isän henkilökuva ei ole alkuunkaan selkeä.

Veljesten pitäessä pitkiä monologejaan seisten jännittyneinä valonheitinten kelmeässä kajossa isän hahmo on jatkuvassa liikkeessä ja hallitsee olemuksellaan koko esitystilaa.

Isä Karamazovin voi nähdä ennen muuta projektiona veljesten peloista ja toiveista.

Roolileikin myötä veljekset saavat mahdollisuuden kärjistää isänsä piirteitä ja alleviivata tämän heikkouksia. Toisaalta he pystyvät – ainakin teoriassa – luomaan hahmon, joka kuuntelee ja parhaassa tapauksessa myös ymmärtää heitä.

Viimekädessä veljesten on mahdollista repiä takki päältään ja polkea se maahan.

ESITYKSEN toinen vahva näyttämöllinen elementti on peili.

Ikoni, jonka päälle Mitja sylkee, on todellisuudessa pieni kehystetty peili.

Ivan puolestaan etsii Jumalaa suuresta kokovartalopeilistä omaa kuvaansa tutkien.

Kookas peili on näyttämöllä koko ajan ja sitä kuljetetaan muutamaan otteeseen myös näyttämötilan kolmella sivulla istuvan yleisön edessä.

Kajaanilaisten esitys pakottaa katsojan tutkimaan omaa kuvaansa.