Olet täällä

Auvo, kritiikit

Auvo. Ensi-ilta 11.1.2018 Kajaanin kaupunginteatterissa

Seppo Turunen, Kainuun Sanomat 12.1.2018

 

SUKEVAN MIESTEN BUSSISSA EI TULE IKÄVÄ

 

Vankilateatteri

Auvo

★★★★

Ohjaus: Sami Sainio

Matka on vahva metafora.

Me käsitämme elämämme matkana. Me katsomme mennyttä matkana tähän hetkeen. Me katsomme tulevaa matkana tästä eteenpäin.

Me teemme matkoja unelmissamme ja jokainen haluaa joskus tehdä unelmiensa matkan.

Sukevan vankilan miehet lähtevät liikkeelle tästä perusasetelmasta. Vankilateatterissa matka saa vielä oman erityisen luonteensa.

Auvo on kertomus bussikuski Jaakko Juhani Alakulosta, joka on ajanut kymmenen vuoden ajan samaa bussilinjaa ilman, että kukaan on koskaan istunut hänen kyytiinsä, kunnes yhtenä epäonnisen baari-illan jälkeisenä aamuna tapahtuu. Kyytiin nousee Auvo, joka kysyy Alakulolta, eikö tämä ole koskaan ajatellut hypätä pois ahtaasta ringistään.

Ei tätä ennen, mutta nyt hyppää. Matka kohti myyttistä pohjoista ja kohtaamisia sen omanlaatuisten ihmisten kanssa alkaa, mutta eihän matka olisi Sukevan miesten, jos löpö ei loppuisi parikymmentä kilometriä ennen seuraavaa huoltoasemaa.

Kenelläkään Auvon näyttelijöistä ei ole ennestään kokemusta teatterin lavalta. Yksi näyttelijöistä sanoi etukäteen, ettei hän ole koskaan edes nähnyt tämänkaltaista teatteria, jota he yhdessä ohjaaja Sami Sainion kanssa ovat tekemässä.

Vaan ei hätää. Lavan viisi miestä toimivat kuin hyvä harrastajanäyttelijäporukka toimii, ja paikoin jopa paremmin.

Kun kerran päästään näyttämään, mitä halutaan, niin sitten näytetään.

Auvossa se tarkoittaa vuorosanailun lisäksi hervottomia poroja, sahattavia tukkeja ja pilkottavia pöllejä, jollaisiksi porukan jäsenet toisensa jälkeen muuntautuvat. Ja se tarkoittaa myös loppulaulua, jossa ei ole mitään parsimista.

Katsoja pääsee helposti mukaan Sukevan miesten ilotteluun ja surusteluun.

Itse en pitkiin aikoihin edes muistanut katsovani Sukevan vankeja, mutta Auvon teksti ja Alakulon vimmainen tarve löytää elämälleen tie ja merkitys palautti lähtökohdan mieleen.

Tottahan miehet olisivat voineet vetää vaikka Hamletin ja löytää sitä kautta sanomista, mutta itse kirjoitettu on tässä tapauksessa melkeinpä ainoa oikea vaihtoehto.

Nyt miehet voivat tuoda lavalle persoonia, joita ovat tavanneet, hetkiä, joita ovat eläneet, ja tilanteita, joihin ovat joutuneet.

Sitä paitsi: Auvo on parhaimmillaan aivan hervottoman hauska. Työryhmä tietää totisesti, miten elämä heittelee tai miten hedelmäpeli palkitsee.

Näytelmän alku, kun Alakulo viettää yksinäistä iltaa kotonaan televisionsa ääressä, riipaisee. Hän ei aivan varmasti ole ainut suomalainen, jonka elämän sisältö ovat telkkarin nenäapinat ja kirjainpelit.

Auvo esitetään vielä kahdesti, tänään perjantaina ja huomenna lauantaina.

_____________________________

 

Eeva Kauppinen, Teatteri&Tanssi nro 1 - 2018

TAITTUU VANKILASSA

VANKILATEATTERI LEVIÄÄ nyt ympäri Suomea. Rikosseuraamusyksikkö kilpailutti vankiloiden teatteritoiminnan viime vuonna, ja sen yhteistyökumppaniksi valikoitui Tarttuu ry, joka on tehnyt vankilateatteria omalla metodillaan jo kymmenen vuotta. Kauden 2018–2020 aikana se tuottaa vuosittain kolme täysimittaista vankilateatteriproduktiota.

”Tämä on merkittävä askel kohti unelmaani, jossa teatteritoiminta vankiloissa olisi yksi tavallisista kuntouttavan toiminnan muodoista”, Taittuu ry:n taiteellinen johtaja Hannele Martikainen kertoo.

Taittuu ry ylläpitää valtakunnallista verkostoa teatterintekijöistä, jotka ovat kiinnostuneita ja kykeneviä toimimaan vaativissa teatterihankkeiden ympäristöissä. Yhdistys myös perehdyttää tekijöitä mainitunlaiseen toimintaan.

JUURI NYT Taittuun avulla valmistuu useita esityksiä: Sukevan vankilan viiden miehen ryhmä toi tammikuussa ensi-iltaan esityksen Auvo yhdessä kajaanilaisen ohjaajan Sami Sainion kanssa. Helmikuun alussa valmistui Riihimäen vankilan ja Markus Karekallaksen Kullervo ja maaliskuun alussa on tulossa Antti Haikkalan ja Hämeenlinnan vankilan Liisa Ihmemaassa.

“Vankilan rajojen sisällä on mahdollista löytää suurta vapautta yhdessä tekemisestä ja kohtaamisesta”, Sami Sainio sanoo.

Useissa kotimaisissa tuotannoissa on ollut pohjalla tuttu tarina: Kalevala, Punahilkka, Seitsemän veljestä, Kuningas Lear tai vaikka Lasaruksen kertomus Raamatusta.

”Hoitolaitoksissa ja yhteisöissä tehdään paljon dokumenttiteatteria. Niissä prosesseissa ihmiset kertovat, mitä minulle on sattunut ja mitä minä ajattelen. Meillä on täysin toinen lähtökohta. Ajattelemme, että jokainen piirtää omaa elämäänsä lavalle, mutta jonkun toisen tarinan kautta. Ajatus on, että kehystarinan kautta löydettäisiin uusia väyliä ja tulokulmia asioihin”, selventää Sainio.

HELSINGIN YLIOPISTOSSA on tehty seurantatutkimusta Taittuu ry:n metodista.

”Teatteritoiminta on havaittu palkitsevaksi sekä esittäjilleen että yhteiskunnallisesti. Yhteinen ponnistus on hyvä asia, ja toiminta yhdistyy vankilan arkeen positiivisesti.”

Teatteri ei siis ole vankilassa erillinen kerho, joka toimii jossain kellarin uumenissa.

”Kun alamme nähdä toisemme enemmän samanlaisina kuin erilaisina, meillä on mahdollisuus mennä eteenpäin”, huomauttaa Martikainen.